Pieni aavitus, että alan toistamaan itseäni koputtaa kiivaasti takaraivoani.
Päänsisäinen kovalevyn kapasiteetti on aika heikko joten en voi aina muistaa mitä olen aikaisemmin kirjoittanut enkä voi sitä myöskään lukemalla tarkastaa ettei ala nolottaa. Ehkä tässä on taas se kuuluisa sisäinen malli - aloita postaus tällä tavalla.
Joten pyydän siis nöyrästi, teiltä hyvä suomen kansa apua. Minulle saa aivan rohkeasti huomauttaa jos itseni toistaminen ottaa nuppiin tai sisältänne pulppuaa neronleimauksellisia parannusehdotuksia.
Kommentointi on sallittua, jopa suotavaa, kiitos!
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Perimää
Olen melko pitkään ja hartaasti pohdiskellut yhtä elämän suurimmista kysymyksistä; Mikä tekee minusta näin oudon? Minkä takia en pysty edes esittämään normaalia kerrassaan kummeksuttavan ja luonneoikkuisen minäni sijaan?
Jälleen kerran löysin kysymykseeni vastauksen. Se kuuluu lyhyesti ja ytimekkäästi näin: siskot.
Pystyykö rehellisesti kukaan odottamaan minulta normienmukaista käyttäytymistä saati virheettömiä luonteenpiirteitä jos olen viettänyt kaikki elämäni 17 vuotta siskojeni kanssa jotka; viettävät viereisellä pellolla ystäviensä kanssa vuotuisia talviurheilukisoja tämän vuoden lajina ampumahiihto, muita muunmuassa pilkkikisat, pesäpallo, mäkihyppy, lentopallo. Kaikki nämä siis umpihangessa pellolla. Heidän lempipuheenaiheita ovat askartelukerho sekä vessassa käynti ja hilpeyttä herättävin sana lirama. Huumorintaju: "kävin laittaa saunan päälle" "ai minkä päälle sä sen laitoit?" EHEHHEEE
Ei, niinkuin siskoni itse ystäviensä kera totesivat minulla lapsi raukalla ei ole enää toivon murustakaan jäljellä normaaliuden suhteet. Huonot jutut ja eräänlaiset vahvat päähänpinttymät ovat siirtyneet siskojeni piuhoista minun päähäni. He ovat saaneet minut noudattamaan jotain sisäistä mallia "siskonikin tekisi näin, joten se on okei"
Vaadin sekä tarvitsen jokaisen asian suorittamiseen sisäisen mallin. En mielelläni tee ensimmäistä kertaa asioita jos kukaan ei ole tarkasti, vaihe vaiheelta selventänyt minulle tapahtumien kulkua. Luonnollisesti matematiikan laskeminen on helppoa kun asia opetetaan kerran ja saan laskea soveltamatta 5 täysin samalla kaavalla etenevää tehtävää mutta auta armias sellainen tilanne kun minut usutetaan poliisiasemalle vaihtamaan passia eikä kukaan ole kertonut minulle aloitusrepliikkiä mitä täytyy sanoa. Joutuisin kerta kaikkiaan pakokauhun valtaan. Soveltaminen tai improvisointi ei nähkääs ole minua varten. Äkkinäiset tilanteeet saavat minut myös hämilleen.
Tässä elämän tilanteessa olen kuin mikäkin matadori, joudun ottamaan härkää sarvista sillä tilanteita joissa en tiedä miten toimia tulee varmasti vastaan suurina laumoina, ihan sadoittain. Taistelen aarenalla yksikseni, ja silloin kun pääsen vauhtiin saa kaiken maailman neuvojat pysyäkkin poissa.
Jälleen kerran löysin kysymykseeni vastauksen. Se kuuluu lyhyesti ja ytimekkäästi näin: siskot.
Pystyykö rehellisesti kukaan odottamaan minulta normienmukaista käyttäytymistä saati virheettömiä luonteenpiirteitä jos olen viettänyt kaikki elämäni 17 vuotta siskojeni kanssa jotka; viettävät viereisellä pellolla ystäviensä kanssa vuotuisia talviurheilukisoja tämän vuoden lajina ampumahiihto, muita muunmuassa pilkkikisat, pesäpallo, mäkihyppy, lentopallo. Kaikki nämä siis umpihangessa pellolla. Heidän lempipuheenaiheita ovat askartelukerho sekä vessassa käynti ja hilpeyttä herättävin sana lirama. Huumorintaju: "kävin laittaa saunan päälle" "ai minkä päälle sä sen laitoit?" EHEHHEEE
Ei, niinkuin siskoni itse ystäviensä kera totesivat minulla lapsi raukalla ei ole enää toivon murustakaan jäljellä normaaliuden suhteet. Huonot jutut ja eräänlaiset vahvat päähänpinttymät ovat siirtyneet siskojeni piuhoista minun päähäni. He ovat saaneet minut noudattamaan jotain sisäistä mallia "siskonikin tekisi näin, joten se on okei"
Vaadin sekä tarvitsen jokaisen asian suorittamiseen sisäisen mallin. En mielelläni tee ensimmäistä kertaa asioita jos kukaan ei ole tarkasti, vaihe vaiheelta selventänyt minulle tapahtumien kulkua. Luonnollisesti matematiikan laskeminen on helppoa kun asia opetetaan kerran ja saan laskea soveltamatta 5 täysin samalla kaavalla etenevää tehtävää mutta auta armias sellainen tilanne kun minut usutetaan poliisiasemalle vaihtamaan passia eikä kukaan ole kertonut minulle aloitusrepliikkiä mitä täytyy sanoa. Joutuisin kerta kaikkiaan pakokauhun valtaan. Soveltaminen tai improvisointi ei nähkääs ole minua varten. Äkkinäiset tilanteeet saavat minut myös hämilleen.
Tässä elämän tilanteessa olen kuin mikäkin matadori, joudun ottamaan härkää sarvista sillä tilanteita joissa en tiedä miten toimia tulee varmasti vastaan suurina laumoina, ihan sadoittain. Taistelen aarenalla yksikseni, ja silloin kun pääsen vauhtiin saa kaiken maailman neuvojat pysyäkkin poissa.
perjantai 5. helmikuuta 2010
Aika kuluu nopsaan, kun paljon tapahtuu
Ystävät rakkahat, syvimmät pahoitteluni blogini laiminlyönnistä. Olen viimeaikoina toiminut itsekkään sian lailla, pitänyt tahatonta luovaa taukoa. Kirjoittamattomuus on ällöittänyt minua itseänikin mutta syy sentään on hyvä.
Kävipä nimittäin niin hassu juttu, että eräänä perjantaina vastaanotin iloisen puhelun ja siitä se ajatus sitten lähti. Sain tietää että takuuvuokra-asia olisi hoidossa, huhheijjaa sittenpä minulla yks kaks yllättäen olikin jo kämpän avaimet takataskussa. Viimeajat on ollutki pelkkää muuttohässäkkää ja tavaratouhotusta. On saanut istua puhelin kourassa "hei olen Jaana soittaisin nyt tälläistä ja tuollaista asiaa" tai juosta sukkulaviestiä viraston ovelta toisella. Joutunut palaamaan mikämikä maasta, kasvaa vähän isommaksi, ottaa vastuuta.
Maali alkaa jo häämöttää, alan pikkuhiljaa tuntea itseni voittajaksi.
Laatikko jota myös toivottavasti voi jossain vaiheessa kodiksi kutsua näyttää vielä ehkä hiukan ankealta mutta suurimmat tavarat on jo onneksi kiikutettu sisään. Pitkäjaksoisen kädenväännön jälkeen sunnuntaina koittaa vihdoin aika milloin saan kömpiä aivan yksin omaan sänkyyni uuteen asuntoon. Lievästi sanottuna hirvittää,mutta on se vaan niin ihanaa. Tule niin rakastamaan sitä tulevaa opiskelijaelämää, yksinäisiä iltoja, pohjaanpalaneita makarooneja, tiskivedestä ryppyiseksi tulleita sormia, joka ikisen euron sijoittamisen suunnitelua, luultavasti vähintään 85 vuotiasta naapurin mummoa, kaikkea sitä. Hullulta kuulostaa, mutta juuri noita asioita odotan. Okei okei odotan myös sitä,että asetun aloilleni ja pystyn kirjottamaan yhä useammin ja useammin.
Kävipä nimittäin niin hassu juttu, että eräänä perjantaina vastaanotin iloisen puhelun ja siitä se ajatus sitten lähti. Sain tietää että takuuvuokra-asia olisi hoidossa, huhheijjaa sittenpä minulla yks kaks yllättäen olikin jo kämpän avaimet takataskussa. Viimeajat on ollutki pelkkää muuttohässäkkää ja tavaratouhotusta. On saanut istua puhelin kourassa "hei olen Jaana soittaisin nyt tälläistä ja tuollaista asiaa" tai juosta sukkulaviestiä viraston ovelta toisella. Joutunut palaamaan mikämikä maasta, kasvaa vähän isommaksi, ottaa vastuuta.
Maali alkaa jo häämöttää, alan pikkuhiljaa tuntea itseni voittajaksi.
Laatikko jota myös toivottavasti voi jossain vaiheessa kodiksi kutsua näyttää vielä ehkä hiukan ankealta mutta suurimmat tavarat on jo onneksi kiikutettu sisään. Pitkäjaksoisen kädenväännön jälkeen sunnuntaina koittaa vihdoin aika milloin saan kömpiä aivan yksin omaan sänkyyni uuteen asuntoon. Lievästi sanottuna hirvittää,mutta on se vaan niin ihanaa. Tule niin rakastamaan sitä tulevaa opiskelijaelämää, yksinäisiä iltoja, pohjaanpalaneita makarooneja, tiskivedestä ryppyiseksi tulleita sormia, joka ikisen euron sijoittamisen suunnitelua, luultavasti vähintään 85 vuotiasta naapurin mummoa, kaikkea sitä. Hullulta kuulostaa, mutta juuri noita asioita odotan. Okei okei odotan myös sitä,että asetun aloilleni ja pystyn kirjottamaan yhä useammin ja useammin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
