Ollaan niin kauniita

"Oot niin kaunis, anna mulle rakkautta" telvisio lauloi minulle äskettäin näin. Sulin näille kauniille sanoille. Tottakai annan, enhän minä siinä suhteessa mikään pihtari ole. Hetkinen, olikohan äskeisessä lauseessa jotain mätää, aivan aikamuoto. Tykkään konditionaalista. En minä mikään pihtari olisi, jos omistaisin sen oikean kohteen jolle saisin kaikki rakkauteni riippeetkin osoittaa. Jos olisin riittävän kaunis minulla olisi se, jota rakastaa.

Aikasemmin mainitsemani laulun sanat kiteyttää tämänhetkiset ajatukseni täydellisesti, jotka pyörii näiden kahden suuren ikuisuusteeman ympärillä; "kauneus" , "rakkaus".

"Kauneus on katsojan silmissä", voi kuinka vihaankaan sanontoja. Henkilökohtaisesti luulen ,että kauneus asuu syvällä ihmisessä itsessään. Se on rakentanut pesänsä salaiseen piilopaikkaan ja jos sen itse löytää muutkin voivat sen helpommin huomata. Moneen kertaan on siis todettu että täytyy ensin tykätä itsestään ennen kuin joku muu voi. Eräänlainen seuraa johtajaa-leikki.

Oma kauneteni on varmassa tallessa. Piilo on niin hyvä etten löydä sitä vaikka kuinka etsin. Pieninä hyvinä hetkinä katsoessani peiliin olen tyytyväinen. Näitä hetkiä on harvassa, joten kaikesta katoavaisesta pitää osata nauttia. Hyvä itsetunto houkuttelisi kauneuden katsomaan minua peilistä useamminkin, mutten omista sellaista. Ei minkäänlaista luottamusta siihen, että olisin hyvä sellaisena kuin olen. Miksen olisi? Minussa on paljon vikaa, hyvin paljon asioita joihin en ole tyytyväinen, osan voin korjata osaa en millään, mutta olisinko siitäkään huolimatta parempi tai kauniimpi jonakin toisena? Empä usko. Toiseksi muuttuminen ei kannata joten jäljelle ei taida jäädä kuin yksi vaihtoehto a)itsensä terve kehittäminen ja kokonaisuuden hyväksyminen.

Kauneus on ulkoisten ja sisäisten ominaisuuksien symbioosi, jonka jokainen voi tavoittaa tyylillään. Suomalaisena melkein tappelisin sitä vastaan joka lurittaisi minulle puppua kauneudestani mutta täytyisihän siitä ollu sisäisesti kovin otettu. Yksi ainoa lause kasvattaisi itsetuntoa, mutta ihmisen täytyy todella tarkoittaa sanomaansa, ennen kuin sille voi antaa minkäänlaista painoarvoa. Tosissaan vuodatetut kauniit sanat saavat ihmisen porras portaalta enemmän uskomaan siihen, että joku voi pitää oikeasti kauniina, joten silloin myös varmasti on sitä jonkun mielestä ,vaikket omastasi. Myönnän, pala kauneutta asustaa myös siis niissä silmissä.

Mitä siihen rakkauteen tulee; minä tarvitsen ja janoan sitä. Perhe ja ystävät rakastaa aina muttei se riitä suuruudenhullulle. On tarve omistaa jotain suurempaa ja hienompaa, joka on vain ja ainoastaan oma. Ihminen joka tykkää minusta, viettää aikaa minun kanssani, tekisi kaikkensa minun puolestasi. Sellaisen minä tahdon, harmi etten ole sitä vielä isoimmastakaan tavaratalosta löytänyt. Kauneus on sidoksissa tähänkin elämän haaraan. Ikuinen noidan kehä: en pidä itseäni kauniina-> muut ei pidä minua kauniina -> jos en ole kaunis ulkoisesti kukaan ei halua tietää olenko sitä sisäisesti -> en saa mahdollisuutta tutustua -> en löydä sitä oikeaa.

Surkuttelu on viimeinen tikki joka ei ainakaan mister täydellisen löytämistä helpota. Voisin itkeä hihaani tätä vaikka vuosia. Elämänikin meni säpäleiksi kuultuani telvision laulamat sanat uudestaan, olin kuullut ne rakkaudenkaipuun kuurouttamana väärin. Rakkauden sijaan pyydetään antamaan rohkeutta. Sitä minä tarvinkin ennen kuin voin antaa rakkautta kenellekkään. Rohkeutta: tykätä itsestäni, tarttua uusiin tilanteisiin, olemaan sosiaalinen ,tehdä aloite= rohkeutta elää!

Pala identiteettiä

Puhelinnumero- vain ja ainoastaan pelkkiä numeroitako; ei suinkaan!

Ainakin seitsemän pitkää vuotta olen viettänyt tiivisti oman rakkaan numerosarjani kanssa. Puhelimet tulevat ja menevät, mutta numero pysyy, se on ollut sloganini josta jouduin pakon edessä luopumaan. Omasta numerostani jouduin luopumaan.

Eräänä maanantai päivänä se mitä olin jo uumoillut ja hartaasti pelännyt vaan tapahtui, vilkaisin kännykkääni siinä toivossa että joku olisi minua kaivannut ja kas kummaa puhelimessani ei ollut enää verkkoa. En pystynyt soittamaan, kukaan ei pystyny soittamaan minulle. Mitä kidutusta?

Vasta silloin huomasin kuinka tärkeä kapine puhelin onkaan. Se että minua ei voinut tavoittaa puhelimitse, rajoitti tavallista arkielämäänikin hillittömästi. Ajattelin jatkuvasti ,että nyt täytyy soittaa tälle ja tuolle, hmm enpä taidakkaan.

Nyt paluu mobiilimaailmaan ei tunnu läheskään niin ihanalta kuin ajattelin. Kukaan ei kaipaa silloin, kun sitä odotan. Elämä uuden kortin ja numeron kanssa alkoi monien "numeroni on vaihtunut"-viestien merkeissä. Numeron vaihdos pitäisi ilmoittaa myös virallisille tahoille. Karvas tappio, ettei numero voi tässä tapauksessa pysyä samana. En opi enkä tahdo opetella uutta numeroani. Se näyttää rumalta epämääräiseltä pötköltä vanhan harmoonisen yhdistelmän rinnalla.

Mitä tästä voi laittaa merkille. Me ihmiset näin nätisti yleistäen olemme kaavoihin kangistuneita. Miksi hyvää suotta vaihtamaan? Uskokaa tai älkää, muutos on välillä piristävä kokemus. Sen tiedän etten enää ikinä tahdo vaihtaa puhelinnumeroa, mutta muutoksia janoan. Aion tahallani uida kohti muutosten virtaa. Voi käydä köpelösti, ja muutokset eivät miellytä, mutta se riski on otettava. Yksi tie ulos tylsyyskuoleman porteilta.

Bailaus veressä

Hätäinen pikavuodatus ennen viikon urheilusuoritusta.
Jaksan siis reippaasti käydä keski-ikäisten naisten kanssa hetkumassa bailatinossa vaikka olenkin hävettän hukassa kaiken maailman askelkuvioissa. Urheilusuoritus alkaa näillä näkymin jo pikajuoksu harjoitteella bussipysäkille. En ymmärrä, miten käsittämättömän hyvä olen elämään siinä toivossa että minullahan riittää aikaa vielä mihin, kyllä se bussi minua odottaa. Yllättävää kyllä bussin kyydistä jäämiset on jokapäiväisesti kiireestä huolimatta hyvin vähäiset. Retro onkin toiminut hyvänä kyyditsijänä mutta saattaa käydä kalpaten kun pyöräilykelit loppuu. Ainiin, bailatinovetkutuksen jälkeen vielä juoksukoulun (näennäisesti) viikko 5 osa yksi. Voi olla, että polvet ja nilkat sanoo riks raks ja poks niin kuin murot konsanaan, koska on tullut lomalla tankattua niin tuhdisti. Rakas serkkunikin jaksoi ihmetellä kuinka näin iso ihminen pystyy juoksemaan, ei siinä mitään ihmettelen sitä nimittäin itsekkin.

Jos siirtyisin asiaan; koulun alku oli tänään totaalinen nuijan isku keskelle otsaa. Aamuherätys oli jo kirveltävän tuskainen. Äiti sai kuulla taas aikamoiset haistatukset siitä ettei ollut herättänyt minua ajoissa (minä painoin herätyksen oikeaan aikaan pois ja jatkoin nätisti uniani)
Petyin kun koulussa juuri mikää ei ollut muuttunut, pah mitä kuvittelinkaan. Itseasiassa olipas, huijasin kaikkia. Koulussa oli kerrankin, erinäisistä pienistä vaikeuksista huolimatta kovin lupsakka meno. Oli mukavaa luoda sosiaalisia kontakteja ihmisten kanssa. Hervottomat läppäni varmaan hurmasivat monet kuulijansa.

Päiväni ehdoton pelastus oli kuitenki huomisen sanakokeen siirtäminen! Kiitoksia äänensä käyttäneelle luokkatoverille. Nyt voin keskittyä vain ja ainoastaan wanhojen tanssi harjoitusten alkamispanikointiin.

IIIIIIIIIIK! kello on jo noin paljon ja minä olen vasta näin, pitäkää tosiaan peukkuja että kerkeän, niitä tarvitaan.

Jaana sairastaa, häntä hellikäämme (vaatteita kiitos)

Ilmoitusluontoista asiaa; olen vakavasti sairas. Sairastan materialismionnellisuutta. Orgasmin kaltainen suuri mielihyvän tunne jokaisesta ostetusta tai saadusta vaatteesta ,esineestä tai tavarasta. Vaatteet tuovat minulle henkilökohtaisesti kaikista suurimmat vavistukset. Nimenomaan itseostetut vaatteet ja konkreettinen kokemus siitä, että saat vaihtaa turhan paperilappusen joksikin kultaakin arvokkaammaksi ihaniksi rievuksi tai asusteeksi vie jalat yksinkertaisesti alta. Yleisimmät oireet ovat jatkuvat "minä tahdon, minä haluan"-huudot ja ainainen tyytymättömyys silloiseen vaaterepertuaariinsa.

Materialismionnellinen kohtaa totaalisen maailmanloppunsa talouskriisin vallitessa. Tyhjä rahapussi saa aikaan kylmän hien otsalle, tärinän, kokolihaskrampit sekä ajaa mielen maanrakoon. Pahin masokistinen kidutuskeino on ihan vaan katselumielessä vaatekauppoihin meneminen rahattomana. Ei ole sellaista kertaa etteikö juuri silloin jotain täydellistä osuisi välinpitämättömän katseesi alle. Rahakaan ei välttämättä ole ratkaisu siihen etteikö itse täydellisyyden siirtymismatka omaan laukkuun olisi esteetön. Usein tähtitieteellisen korkeat numerot hintalapussa kerrassaan sumentavat näkökyvyn, johtuneeko se silmiin kirpoavista kyyneleistä, ken tietää.

Tällä viikolla löysin puolivahingossa väliaikaisen sairauden lievitys-keinon. Mikä parasta, tämä keino ei syö minua aivan vararikkoon. Keino on niinkin yksinkertainen kun kirpputorikierros. Aina aikasemmin minusta on tuntunut siltä, etten ole syntynyt kirpputorikiertelijäksi. En ole ikinä löytänyt mitään järin hienoa vanhojen nuhjuisten vaatteiden keskeltä, jotka on tumpattunu rekkeihin ja pöytiin niin tiivisti että harvojen valioyksilöiden bongaaminen vaatisi röntgenlaseja. Oikeasti salaisuus helmien löytymiseen on vain aika ja hyvä keskittymiskyky.
Täytyy toki paljastaa että monen monet törkeän kalliit kirpparisappaat ja -laukut ovat tuoneet karvaan maun suuhuni, enkä voi myöskään väittää että kirpputorilta löytyisi ihanuuksia samalla tavalla kuin kaupoista mutta en pidä vierailua enää pois suljettuna vaihtoehtona.

Löysin takin hintaan 3e ja laukku 4,5e

Takille tein pienen tohtorioperaation ; poistin olkatoppaukset ja näytin sille teippiharjaa (mikä on muuten älyttömän hyvä keksintö vaikken alunperin sen tehoon luottanutkaan)
Harkitsin jonkinmoista vyöviritystä mutta tykkään siitä myös tuollaisena.

Laukku oli jäljetön ja hyväkuntoinen , ollut jo lyhyen suhteemme aikana monesti käytössä.

Kuka painoi pikakelauksen päälle?

Loma, voi kuinka arvostankaan sitä.
Vasta hetki sitten narisin kuin vanha ovi "Oi miksi syysloma on näin aikaisin?" "Ei ole rahaa, ei ole kuitenkaan mitään tekemistä"

Elin siinä uskossa ,etten tarvitse lomaa vielä. Voin ihan hyvin leikkiä lukiolaista samaan putkeen pari viikkoa lisää, jotta loman jälkeisen ajan ja joulun välimatka ei tuntuisi niin pitkältä.
Tunnustan kuinka väärässä olinkaan.

Tajusin miten paljon olen kaivannut: läksyttömyyttä, arjen normeista poikkeamista, juttuseuraa, aikaa ystävien kanssa, pähkähulluja ideoita, rentoutumista, täysin sekaisin olevaa unirytmiä..
Kaikista noista pienistä, ehkä itsestäänselvistäkin ainesosista lomani on koostunut ja olen nauttinut siitä.

Loma on myös toiminut erityisen hyvänä hyönteistorjuntamyrkkynä. Hyönteisiä ovat kaikki elämääni varjostavat ikävät asiat. Olen onnistunu tänä aikana sulkemaan ne mielestäni. Soneralta vastaanottamani viesti joka kertoi minulle ettei isäni ole taaskaan maksanut laskua ja liittymä luultavasti suljetaan pian, tai äitini alkoholinkäryinen hengitys keskellä viikkoa ei ole järin positiivisia juttuja, mutta ei myöskään jaksa hetkauttaa minua nyt.

Kaikkia niitä juttuja joita olen tehnyt esim. ystävien kanssa hölmöilemistä, juoruamista, maailmanparannusta voi tietysti harrastaa aivan koska tahansa. Ne ei ole määrätty missään säädöksissä vain lomalla suoritettaviksi. Jostain kumman syystä ne on juuri nyt vain tuntuneet aivan erityisiltä ja tarpeellisilta. Koulun ohella ei ole aikaa, kaikki ne muutamat vapaat tunnit päivästä menee vastuun pakoilemiseen, koneella lorvailuun tai satunnaisesti johonki muuhun vapaa-ajan aktiviteettiin.

Tämän vapauden salliman levollisuuden keskellä henkeäni alkoi yht'äkkiä ahdistaa, mietin mistä se johtui; ehdottomasti siitä että nyt on torstai, huomenna perjantaina, kohta maanantai.
Viikonlopuksi matkustan ihanuuskummityttöni kanssa leikkimään. Pikkutermiitin kanssa leikkiminen on niin vauhdikasta puuhaa, että aikakin kuluu formulan kiihtymisnopeudella. Viiiiiiuh puff ja se on poissa, loma.

Niin saa myös loppua hehkutus loman hienoudesta. Keräämästäni huolettomuuden tunteesta aion silti pitää kynsin sekä hampain kiinni. Täältä sitä tullaan oppilaitos ja kaavanomaiset normit ,oikein ryminällä tullaankin tällä kertaa.. näin minä ajattelen ainakin sunnuntai-iltaan asti.

Siitä se ajatus sitten lähti

Tadaa!

Puolen vuoden armottoman jahkailun ja pohtimisen jälkeen avasin suuni täysin väärässä tai ehkä niin oikeassakin kohtaa keskustellessani ystäväni kanssa bloggaamisesta. Ystäväni ryhtyi tuumasta toimeen ja tässä on tulos; blogi kutakuinkin pystyssä!

Mietin siis pitkään ja hartaasti onko minusta bloggaajaksi. En ole järin näppäräsanainen neiti, mutta silti kirjoittaminen on pyörinyt kovin pitkään pienessä mielessäni. Minua kiehtoo ajatus siitä ,että voin ilmaista itseäni jollakin tapaa "fiksusti "sen sijaan että tappaisin päätäni pelkästään miettimällä suuri juttuja itsekseni. Tulen käyttämään blogia varamuistina pääni huutaessa "muisti täynnä!"

Varoitus! Tämä blogi tulee siis sisältämään kaikkea maan ja taivaan väliltä; sekaista sönkötystä, muka syvällistä pohdintaa, irtonaista kerrontaa ja kaikkea muuta mukavaa.

Kirjoitusvirheiltä ja muilta kielellisiltä ongelmilta ei tulla missään nimessä välttymään. Ne seuraa taivaltani bloggaajana aina hamaan tulevaisuuteen asti ,vaikka kuinka yrittäisin karkoittaa niitä reitiltäni. Toivon että mahdolliset lukijani eivät siitä ärsyynny, myötähäpeää saa toki tuntea.

En ole etukäteen vetänyt mitään tiukkoja raja-aitoja sen suhteen, mitä aiheita postaukset tulevat käsittelemään. Kirjoitan hetkessä eläen kaikesta siitä ,mikä minua sattuu kiinnostamaan. Innolla siis itsekin odotan mitä tuleman pitää. Muodilla ja kaiken näköisillä ihmissuhdekoukeroilla on kyllä paikka sydämmeni lähistöllä joten voisin villisti veikata, että postauksetkin tulevat ainakin näitä aiheita jossain määrin sivuamaan.

Ulkoasua olemme virittäneet koko viime yön tyttölanien merkeissä, eikä se vieläkään ole kohdillaan joten modailu jatkuu. Tästä on kuitenkin hyvä ponnistaa ylöspäin. Suurkiitokset kuuluvat nörttitoverilleni Karolle jonka kättentöitä saatte ihailla.

Puuh melkoiset alkusanat sain loihdituksi. Tarinasta puuttuu varmasti puolet siitä, mitä olin suunnitellut kertovani, mutta ehkä voin kertoa ne tärkeimmät jälkikäteen. Tästä alkaa matka kohti suurta tuntematonta. Naurakaa!