Epäihminen

Tiistai tarmoa täynnä, kelatakseni pääni solmuista filminauhasykkyrää hiukan matkaa taaksepäin palaan siihen ajankohtaan kun olin vielä elossa.
Koeviikon alku, reippaus, innostus, puhti, jakomielinen epävarmuus ja samanaikainen varmuus
Rohkaistujen lihasvoimieni avulla olin jo aikaisemmin saanut raotettua pariakin opusta muutaman kappaleen verra, en siis riittävästi mutta auttavasti, paniikki ei ollu aivan niin kova kuin jokaikisellä kuudella edesmenneellä koeviikolla.
Ei yhtään täysin flipattua koetta, kulutettua kahvipannullista, kokonaan valvottua yötä. Täytyy ajatella ettei siis hullummin. Uuden puolenkin löysin itsestäni näiden piinaavien koetilanteiden keskellä. Olen hitaampi kuin uskonkaan nimimerkillä matematiikan kokeesta jäi puolitoista laskua tekemättä ajan loppumisen vuoksi. En todellakaan lukiopelleurani alussa uskonut että joutuisin vielä joskus kamppailemaan tuon maagisen kolmen tunnin aikarajan kanssa, kyllä sekin aika koitti.
Tämän viikkoisen koerupeaman jälkeinen aivojen lepuuttaminen, mielihyvähakuinen kaupoissa rypöminen tavoitteena löytää lämmin talvitakki ja eriparipohkeilleni optimaaliset kengät, kaiken värisiä ja laatuisia kiellettyjä hedelmiä mutta ei tarvittavia, syvä ahdistus. Siirtyminen kodin kautta sukuloimaan. Monia syviä onnen huoksia etten ole vielä teiniäiti, palkkioksi mieletön väsymys.
Sulava siirtymä nykyhetkeen.Viikon kysymys :miltä nyt tuntuu?
Jaana vastaa: voimattomalta
Joku janoissaan imaisi mehupillillä kaiken minusta irti. Hän vei mennessään elämänhaluni, itsekurini, tarmokkuuteni kaiken minkä vaan sai taitavan varkaan elkein anastettua. Tuntuu käsittämättömän pahalta, synkältä ,tyhjältä. Tunnen muuttuneeni ankeuttajaksi.
Suolaiset vesimolekyylipisarat sumentavat näkökykyäni, kurkkuani kuristaa, tekesi mieli rutistaa tyynyä, kääriytyä peiton kanssa nurkkaan ,ei.. vaan tekesi mieli soittaa jollekkin, puhua tai ehkä olla vain hiljaa kuitenki tuntea toinen linjojen päässä. Selaan numerolistaani, minäni ei anna periksi häiritä yhdenkään listalta löytyvän elämänhaluisen lauatai-iltaa. Sen sijaan minun pitäisi armottomasti valmistautua kysymyksiin ensimmäisen maailmansodan syistä ja seurauksista tai opetella englannin relatiivipronominejä, pitäisi paljonkin.
En pysty juuri nyt mihinkään, uin vain mieleni syvässä valtameressä. Etsin hädissäni jokaikisen suuren koralliriutan lomasta ja kivien koloista vastausta siihen miten selviän tästä eteenpäin; edes ensiviikosta. Vielä kahdet kokeet, terapia, uudenjakson alku, yhteisistunto sosiaalivirastossa, rankka viikonloppu kummityttöni seurassa, tunteiden kasaan kurominen.

Taitavaa vastuunpakoilua

Kaksi pussia soikioiksi koverrettuja, pieniä ja kuivia porkkanoita ja kulhollinen lähestulkoon kuvoittavan hapanta dippiä. Kuvottavaa dippi on osaksi myös siksi että tiedän itse sekoittaneeni sen valkoiseen vetelään kermaviiliin. En ole vieläkään ruoantäytteisen elämäni aikana päässyt eroon valkokammostani, joka selvyydenvuoksi ei tietenkään koske jäätelöä tai valkosuklaata.

Terveellistä iltaherkkuani nautin siis yksinkertaisesti siitä syystä, että minulla olisi jotain tekemistä. Jopa dippaamisen avulla hauiksen pumppaaminen on tällä hetkellä ratkiriemukkaampaa ajanvietettä kuin minkään valtakunnan koulukirjan kanssa tappeleminen. Minulla ei juuri nyt ole tarpeeksi suuria agressioita riidan haastamiseen. Täytyy vain muistaa vaihtaa dippauskättä säännöllisin väliajoin etten sorru lihasten yksipuoliseen kehittämiseen.

Opiskelu sinällään kiinnostaisi minua kovastikkin ,mutta tuumasta toimeen ryhtyminen on taas homma erikseen. Kokisin kutsumusta luonnollista puolustusjärjestelmää sekä kansanvaltaa kohtaan, joka sinänsä on tarpeellista sillä tuleehan minusta kansanedustaja.

Opiskelumotivaationi vain on täysin omaa sorttiaan. Se on luonteeltaan eläväinen. Liitelee nopeatempoisesti korkealla omissa maailmoissaan, samalla haaveillen kaukana siintävästä menestyksen paratiisista. Parisuhde motivaatioon vaatii yliluonnollisen nopeita refleksejä. En ole läheskään niin etevä sieppari kuin Potterin Härri ,joten mahdollisuuteni tietotason suurentamiseen hujahtaa ohitseni monesti. Motivaatio on myös mustasukkainen. Ilman motivaatiota on turha yrittää sutinoida kenenkään kanssa. Olen kehittänyt oman luonnollisen puolutusjärjestelmän pettämistä vastaan joka on varsin toimiva; joka ikinen kerta ennen tiiviimpää kontaktia nukahdan.
Toivon kovasti ,että oma pieni motivaationi jälleenrakastuisi minuun ja tahtoisi sitoutua pysyvästi.

Pokkaa sullon ainakin

Eräs toverini istahti koulupäivän päätteeksi viereeni linja-auton kovalle kuppi-istuimelle. Olin väsynyt mutta tietenkin mielissäni rupatteluseurasta. Suun hallitsematonta liikuttamisen tarvetta on aina mukavampi purkaa yhdessä kuin yksin. Vaastanotettuani rakentavan kritiikin huonosta paikkavalinnasta ystäväni korjasi asentoaan ja kertoi omistavansa ongelman. Rakastan muiden ongelmia kahdesta eri syystä 1) ne eivät ole omiani b) saan oikeuden puuttua niihin. Vedin syvään henkeä ja olin valmis jakamaan pätevät neuvoni oli ongelma mikä tahansa.

Tällä lorulla ei ollutkaan täydellinen loppu, minusta ei tullutkaan psykologia eikä maailmanparantajaa. Ratkaisun sijaan jouduin keskittymään naurun ja itkun yhtäaikaiseen torjuntaan ja synnytysvalmennushengityksen ylläpitoon. Olin liian pyöristynyt välittääkseni kanssamatkustajieni huvittuneista ehkä myös ripauksen hämmentyneistä ilmeistä jotka huutoni ja eleeni olivat saaneet aikaan. Ystävättäreni niinkutsuttu ongelma pähkinänkuoressa; hän oli saanut tanssiparin. Sinäänsä mielettömän hyvä juttu, muttei hän ollut hankkinut sitä itse varsinkaan kun oli jo fyysisesti ja psyykkisesti valmistautunut tanssien väliinjättämiseen. Tanssipartnerin identiteetin paljastumisen jälkeen minulla oli elämääkin suurempi ongelma.

Tämä kyseinen pari oli kaikista pojista juuri se poika, jonka olen yhdellä vaivaisella kontaktin otolla saanut pelkäämään itseäni. Poika joka juoksee karkuun ja menettää puhekykynsäkkin läheisyydessäni kun ei pysty edes kiitosta suoltamaan, suostuu tanssimaan toisen kanssa ilman että edes tietää minkä näköinen hän on. Mistä hän on saanut sellaisen käsityksen että suostuminen olisi reilua? Mieltänostattavaa taas huomata viehätysvoimani vaikutus. Toisaalta jos asioita katsoisi nurinperin minun pitäisi olla itsestäni ylpeä siitäkin huolimatta, että hyökkäykseni viattoman poikaraukan kimppuun oli nihkeä. Miksi syytä ylpeyteen? Tämä poika jaksaa uhrata suuren osan kallisarvoisista tunteistaan juuri minuun. Ehdottomasti hirveintä olisi totaalinen huomiottajättäminen. En uskonut tätä totuutta erään tuttavani suusta kuultuna, mutta nyt sen havainnoin myös itse. Vaatiihan ainainen katseiden pakoilu ja jännittäminenkin energiaa ja hän jaksaa kuluttaa sitä minuun.

En edes 5 vuoden näyttelijä-uraputken jälkeen pystyisi väittämään etteikö minua harmittaisi että ystävättäreni sai tämän kokonaisuudessaan suloisen minun suustani kuultuna "kuspää"-lempinimellä tunnetun paketin evääkään itse liikuttamatta. Vuoden viisain aforismini "Se on ihan täys kuspää... mut tahtoisin silti olla sen kaveri". Muutama poika elämäni aikana on iskenyt piikin suoraan lihaan. Välittämättä onko henkilö kuinka etova, ällöittävä, moraaliton tai yksinkertaisesti idiootti hän vetää jalat altani kerta toisensa jälkeen yhtä taitavasti. Pojalla on tyylikkäät vaatteet, hiukset ja jammaustaito = nämä asiat muunmuassa vetoavat minuun. Pitäkää te tuhannet tätä blogia lukevat herrasmiehet se mielessä ennen kuin yritätte iskeä kiinni kuin sika limppuun. HEhe!

Mainittavan arvoista vielä, olen havainnut blogin pitämisen terveyttäparantavan vaikutuksen. Mielenterveys pysyy huomattavasti paremmin tasapainossa kun saan mieltä ylikuormittavan lastin varastoon. Olen myös löytänyt itsestäni aivan uuden mullistuttavan puolen tai pikemminkin taidon. Osaan kirjoittaessani kaivaa asioista positiivisia puolia, väkisinkin vaikka niitä ei pintatarkasteltuna edes löytyisi. En henkilökohtaisesti blogeja lukiessani tykkää kilometrien pitkistä angstiballaadeista ja itsesääliserenaadeista. En valitettavasti taida tätä vielä muutoin kuin rinnakaistodellisuuksissa. Oikeassa elämässä olen yhä sisäisesti emoteini mutta ranteita en viiltele.

Tanssin huumaa

Kihelmöivän hellyttävä hyvänolon tunne on siepannut koko vartaloni aina kiireestä kantapäähän. Olo on ansaittu 60 minuutin armottomalla askelkuvionnilla ja käsien huiskinnalla. Kesken tämän tunnin aloin salaa muistuttamaan hangon keksiä vaikkei minulle ole edes selvinnyt, mitä vertauskuva tarkoittaa. Minun onnekseni liikuntasali ei omistanut seinillään peilejä, olisin järkyttynyt näkemästäni. Naama oli tuttuun tapaansa punainen, mutta minulla itselläni oli siinä vauhdin hurmassa sen luokan tohina päällä ,etten muistanut edes hengästyä sen suuremmin. Vahingonilo on supistunut heikkouteni, mutten silti askelten lisäksi kyennyt hallinnoimaan riemua joka johtui siitä ,että minä osasin kerrankin jotain minkä kanssa muilla oli pallo aivan hukassa. Viimmeiset monet kerrat olen itse ollut se turhautunut puupökkelö salin nurkassa joka seisoo sormi suussa ja tuijottaa muita hölmistyneenä.

Sunnuntaina käsite "turhautuminen" venyi äärimmäisiin ulottovuuksiin. Olen ollut huolissani edessäni siintävästi suuresta tanssijuhlasta ja tanssitaitojeni mahdollisesta epätäydellisyydestä. En tahdo tuottaa sille hienosti kuviot taitavalle, minun -hänelle täysin tuntemattoman ihmisen- vuoksi uhrautuvalle tanssipartnerille iänikuista pettymystä tunaroimailla kerta toisensa jälkeen. Tartuin siis ritarin lailla härkää sarvista ja haastoin itseni kovanluokan tanssiturnajaisiin. Lähdin isäni matkaan vilppulan päivätanssien pyörteisiin. Vanha nuorisotalo oli tupaten täynnä monen kirjavia pariskuntia ja yksinäisiä pyörähtelijöitä. Tanssijoiden keski-ikä hipoi arviolta 70 ikävuotta. Edustin yksinäni alle 40-vuotiaiden vähemmistöä, joten saapumisestani asti osasin herättää huomiota.

Isälläni on pakkomielle ensimmäiseen valssiin, joka tarkoittaa sitä että sain heti esittää suurelle yleisölle luojan suomat lahjani. Keltään ei jäänyt huomaamatta että lahjani on sangen ujonlaatuiset vielä tässä vaiheessa. Valssin peruskuviot sujuu yksinään vaikka keskellä yötä mutta kun toisen osapuolen täytyy tulla laittamaan pasmat sekaisin (osaako joku kertoa minulle mitä pasmat on, minä en tiedä) viskelemällä jalkojaan aivan minne sattuu minulta palaa pinna.
Tiedostin jalkoihin tuijottelun emämunaukseksi ,joten yritin sitkeästi pelkällä mututuntumalla veikata seuraavaa suuntaa. Aina kun luuli tanssin sujuvan astui kuvioihin uudet kujeet ja taas oltiin pihalla kuin lumiukko. Vaihtoaskelfox hitaalla tempolla koitui täyskuolemaksi. Huuleeni painautuneet hampaan jäljet olivat merkki keskittymisestä ja ennenkaikkea turhautumisesta. Tangon ja humpan testaamisen jätin omaksi onnekseni väliin. Todistin että tässä lajissa naisen osa on huomattavasti hankalampi. Jokainen mies saa viedä tyylillään ja naisen tehtävä on osata jokainen tanssi niin monella eri tyylillä kuin hakijoita riittää. Sukupuolisyrjintää havaittavissa! Kiusaus kutakuinkin 62 kiloisen isäni heittelemiseen omien askelieni mukaisesti oli uskomattoman suuri. Herkkulakon kasvattama itsekuri kuitenkin auttoi tämänkin houkutuksen yli.

Summa summaarum voin todeta, ettei seuraavaa päivätanssikokemusta tule ennenkuin olen 5 vuotta säännöllisesti harjoitellut "näin opit tanssien perusaskeleet"-dvd:n kanssa. Palataan siis silloin astialle seuraavan kerran.

Lopuksi arvoisat ihmiset haluan tiivistää tämänhetkisen ajatussisältöni teille yhdellä lauseella käyttäen kolmatta persoonaa subjektina: Jaana tahtoo löytää itselleen miehen.

Puhuakko vai eikö

Hei anteeksi osaisiko kukaan neuvoa mistä löytää ilmottautumislomakkeita itsensäilmaisu-kurssille? Jos osaa, jakakoon tietonsa kanssani näillä näppäimillä. Minut löytäisi sieltä kurssilta aivan hetkessä. Kykenen ilmaisemaan itseäni kyllä ilmeiden ja eleiden turvin, mutta siitä huolimatta kuinka puhumista ajoittan rakastankaan se on koitunut myös monesti varsinaiseksi sudenkuopaksi.

Puhun välillä niin paljon että kovan luokan maratoonarillakin on perässäpysymis vaikeuksia. Hidaste on lauseiden päättömyys. Voin pulputtaa samalla puhaltaen minun ja kuuntelijan välille suurta saippuakuplaa. Ajattelen pääni sisällä täysin selkeästi ,mutta innostuessani nopeus kertaantuu potenssiin 16 ja suustani saattaa päästyä esimerkiksi pitkä pätkä sujuvaa norjaa suomen sijasta. Itse ärsyynnyn puheongelmaisista ihmisistä koska minulle on ensiarvoisen tärkeää saada toisesta osapuolesta selko, joten nostan hattua kanssani keskustelijoille jotka jaksavat kärsivällisesti odottaa asian ytimen tiskiin tippumista.

Joidenkin ihmisten kanssa puhuminen on yhtä luontevaa kuin liikerata tietokoneelta jääkaapille.
Ei tarvitse suodattaa sanojansa vaan voi heittäytyä täysillä keskustelun vietäväksi. Toisten kanssa se tuntuu toisinaan olevan täysin mahdotonta vaikka antaisi kaikkensa itsestäan. Törmään kerta toisensa jälkeen tälläisiin ihmisiin, joiden kanssa minulla on kommunikaatiovaikeuksia. Kumma yhtäläisyys, tälläiset henkilöt ovat kovin useasti vastakkaisen sukupuolen edustajia. Tunnen itseni sosiaalisesti rajoittuneeksi, sillä kerta toisensa jälkeen itsevarmuuteni ja puhekykyni pettää minut. Sanat tarrautuvat kurkun seinämiin kiinni kynsin ja hampain. Kaikki se minkä olen suunnitellut sanovani tuntuukin hetkessä käsittämättömän typerältä ja epäluontevalta.

Totaalisen lukkiutumisen aiheuttaa toisen ihmisen merkitys minulle. Pienikin jännite minun ja hänen välillä vaikuttaa keskustelun onnistumiseen. Kyse ei ole pelkästään ihastumisen tunteesta vaan kaikenlaiset tunteet tätä toista osapuolta kohtaan ovat ehdottomasti kielletty. Keksin tämän ikuisuusongelman salaisuuden vasta nyt ja hymähdän ratkaisulle, mutta niin se vain on.

Tunteettomuus omasta tahdosta ei vaan ole helpoin nakki, mutta olisi aika olennaista oppia jos aikoo antaa joskus edes lähelle normaalin kuvan itsestään. Siinä minulle pientä puhdetta tylsien hetkien kuluksi. Luulen kuitenkin, että joudun sietämään itseäni lukkiintuneena sönkkönä vielä tovin jos toisenkin.

Kaikki eivät minua ymmärrä mutta arvostan psykologiani siinä tragikoomisessa tilanteessa; minä istumassa pehmeällä nojatuolilla, selostan suuvaahdossa elämäni koukeroita saaden itsekkään mitään tolkkua
Mitä psykologi tekee? Rustaa pyötäkuulustelulehtiöönsä merkintöjä ja suurten surujen tulkkina silmät kirkkaina kehtaa väittää ymmärtävänsä!

Tässä sitä ollaan

Hämmennystä. Niin se elämä heittelee. Koin sen tuntuvasti tänä kyseisenä viikonloppuna.
Tapahtumasta toiseen, erilainen ympäristö, erilaiset tunteet. Harvinaista, kaikki tämä liikutti minua, laittoi minut ajattelemaan.

Mitä ajattelin: itseäni, minuuttani. Kuulostampa itserakkaalta. Ajattelin itseäni muiden keskuudessa, muiden mielestä, muiden vaikutusta itseeni.

Olenko sellainen ihminen joka jatkuvasti yrittää miellyttää muita ja rakastaa arvostuksessa kylpemistä? Kukapa ei nauttisi muiden positiivisesta huomioista, mutta liika on aina liikaa. Enkä liiemmin tykkää kylpemisestäkään.

Saako muut sinusta itsestäsi mitään käsitystä jos yrität vain muuttaa itseäsi joka tilanteeseen optimaalisen sopivaksi? Loppujen lopuksi ne muut eivät tunne sinua, yrität olla lähellä mutta oletkin niin kaukana. Olen sisäistänyt itsenäni olemisen, jokseenkin turhankin hyvin. En jaksa peitellä itseäni vain ollakseni muille mieliksi. Se näkyy kärkkäinä mielipiteinä, älyttöminä möläytyksinä ja sekoamiskohtauksina. Se on osa minuuttani- ota tai jätä. Näinhän sitä toki kannattaa vaikka tulevalle kumppanilleen markkinoida itseään. Pitäisiköhän minun ryhtyä markkinointi päälliköksi?

Vaikken sorrukkaan muuttamaan itseäni muiden tähden, olen kerrassaan alentunut ahdistumaan muiden mielipiteistä. Yli puolet pääni tilavuudesta täyttää pohdinta "jos sanon noin, miten tämä ja tämä henkilö siihen suhtautuu". Tyhjänpäiväinen pohdinta ei auta millään lailla, mutten ole vielä oppinut sivuttamaan sitä.

... rumpujen pärinää, odottamaton käänne! En jaksa kirjoittaa tätä loppuun : D pääni on aivan liian täynnä ja sormeni väsyneet. Minulla olisi ollut vielä paljonkin asiaa, mutta jokainen saa kuvittaa kertomuksen haluamallaan tavalla loppuun. Otan tavoitteekseni tästä lähtien kirjoittaa useammin ja ehkäpä jättäen pois turhanpäiväistä lätinää.

Tunteella

Olen kertakaikkiaan tunneihminen, siitä ei pääse yli eikä ympäri, ei ole edes ohituskaistaa. Joka ainoa lausahdus, ele ja liike irtoaa tunteesta. Tunteillani on myös tapana ajella vuoristorataa. Se tuo jännitystä elämään, mutta valitettavasti rakkaat toverini joutuvat myös kärsimään sen nahoissaan. Tunteeni ovat toisinaan hallitsemattomia. Yleisesti ottaen teen juuri niin miltä minusta tuntuu, vaikka joskus olisi syytä omistaa itsehillintä, mutta mitä suotta mielummin omistan jotain muuta.

Tänäänkin olen muunmuassa kelannut kaikki seuraavat tunnetilat lävitse:

ilo, ahdistus, hämmennys, onnistuminen, pelko, masennus, jännitys, ihastuminen, pettymys, kateus, ylpeys...

En voi mennä takuuseen siitä, että kaikkia edellä mainittuja edes luetaan tunnetiloiksi, olen huono kategorioimaan asioita, ihmisten luokittelu minulta sujuu paremmin, tietäisipä vaan kaikki koulun käytävää pitkin laahustavat pöllit mistä genreistä itsensä löytää, onneksi heillä siitä aavistustakaan! Korkeintaan sivukorvalla kuullut arvioni hänen typerästä luonteestaan tai asukokonaisuuden epäonnistumisesta. Itsehän olen täydellinen, minulla on siis vara arvostella, en minä sentäs pahalla.

Sivuraiteilta palatekseni pointti piilee tavallisen tylsähkön ja alavireisen päivän moninaisuudessa. Tänäänkin olen kokenut vaikka ja mitä. Kummaksun ihmisiä, jotka päivästä toiseen raapustaa valitusveisuaan siitä, ettei tänäänkään ole tapahtunut mitään erikoista. Uskallan jopa haastaa aiheesta riitaa. Väitän ettei eilinen, tänään ja huominen ole rakennettu samasta kaavasta. Aamupalaksi saattaa olla huomena jotain paljon herkumpaa kun tänään. Jokaisesti päivästä pitää osata poimia ne omat pienet tähtihetkensä.

Minä olen tänään onnistunut:

• herämään herätyskelloon ensimmäisellä kerralla, en sortunut nukahtamaan uudestaan niinkuin yleensä.
• englannin kuuntelussa, omien laskujeni mukaan peräti 14 oikeaa 20:stä
• kommunikoimaan edes hitusen enemmän tanssiparini kanssa
• soittamaan ompelijalleni, ja sanomaan hänelle pienen poikkisanan (en osaa sanoa ei)

Uusi aamu

Marraskuun ensimmäinen aamu. Toivon sen olevan erityinen. Ei tietoa siitä uskallanko edes herätä. Raotan varovasti toista silmääni, vilkaisen kelloa. Kello näyttää vähän yli kahtatoista. Kuuntelen hienovaraisesti ääniä. En kuule mitään, mutten vielä menetä toivoani. Kampean itseni työläästi ja tuskaisesti ylös, olisin tarvinnut avukseni nosturin. Hiivin avaamaan oven ja toivon, toivon niin kovasti. Jännitän jo kasvolihakseni pieneen hymyyn. Mutta ei! Sama pettymys valtaa minut, joka on tehnyt sen jo luultavasti viimeiset 3 vuotta, joka ikinen viikonloppu ja erityisesti sunnuntaisin.

En näe ketään, kukaan ei toivota minulle iloisesti hyvää huomenta. Meinaan jo palata takaisin sänkyyn ja kokeilla uudestaan parin tunnin päästä. Onneksi tajuan ajoissa että se tulisi olemaan jotain pahempaa. Äiti olisi ehkä kotona.

Karu totuus on että melkein joka ikinen sunnuntai tämä nainen on saanut itsensä jo ennen puoltapäivää sievoiseen humalatilaan. Saavutus sekin sinänsä, muttei palkittava. Isku vasten kasvoja on katsella tätä haurasta naista joka saapuu omilta teiltään horjuen kotiin yrittäen esittää normaalia mutta puhuu täyttä norjaa.

On surullista kuinka paljon hänen eteen on yritetty tehdä ja auttaa. Missä on tulokset? Suostuin jopa menemään hänen kanssaan äiti-tytär terapiaistuntoon vaikka pyörryin melkein pelkästä ajatuksesta. Mitä hän teki? No hän tuli, feikkasi ja meni. Sama elämä taas rullaa radallaan. Hän juo, juoksee miehissään, tekee mitä lystää minun roolini on kestää kaikki.

Olen lakannut kertakaikkiaan hengittämästä hänen kanssaan. En pysty ottamaan häntä vakavasti. Odotan pelko puserossa sitä seuraavaa väärin muotoiltua sanaa joka saa minut näkemään punaista, huutamaan pää kirkuvan punaisena. En kaipaa enää tavallista arkea, tahdon siitä pois.

Aika ei tunnu olevan puolellani. Joka ikinen päivä ennen muuttoani on koitinkivi. Todellisuudessa teen niistä jokaisesta päivästä myös itse vaikeampaa. Lohtu on siinä, että selviän tästäkin. Olen selvinnyt monesta, tiedän ettei tämä ole poikkeus.