Puhuakko vai eikö

Hei anteeksi osaisiko kukaan neuvoa mistä löytää ilmottautumislomakkeita itsensäilmaisu-kurssille? Jos osaa, jakakoon tietonsa kanssani näillä näppäimillä. Minut löytäisi sieltä kurssilta aivan hetkessä. Kykenen ilmaisemaan itseäni kyllä ilmeiden ja eleiden turvin, mutta siitä huolimatta kuinka puhumista ajoittan rakastankaan se on koitunut myös monesti varsinaiseksi sudenkuopaksi.

Puhun välillä niin paljon että kovan luokan maratoonarillakin on perässäpysymis vaikeuksia. Hidaste on lauseiden päättömyys. Voin pulputtaa samalla puhaltaen minun ja kuuntelijan välille suurta saippuakuplaa. Ajattelen pääni sisällä täysin selkeästi ,mutta innostuessani nopeus kertaantuu potenssiin 16 ja suustani saattaa päästyä esimerkiksi pitkä pätkä sujuvaa norjaa suomen sijasta. Itse ärsyynnyn puheongelmaisista ihmisistä koska minulle on ensiarvoisen tärkeää saada toisesta osapuolesta selko, joten nostan hattua kanssani keskustelijoille jotka jaksavat kärsivällisesti odottaa asian ytimen tiskiin tippumista.

Joidenkin ihmisten kanssa puhuminen on yhtä luontevaa kuin liikerata tietokoneelta jääkaapille.
Ei tarvitse suodattaa sanojansa vaan voi heittäytyä täysillä keskustelun vietäväksi. Toisten kanssa se tuntuu toisinaan olevan täysin mahdotonta vaikka antaisi kaikkensa itsestäan. Törmään kerta toisensa jälkeen tälläisiin ihmisiin, joiden kanssa minulla on kommunikaatiovaikeuksia. Kumma yhtäläisyys, tälläiset henkilöt ovat kovin useasti vastakkaisen sukupuolen edustajia. Tunnen itseni sosiaalisesti rajoittuneeksi, sillä kerta toisensa jälkeen itsevarmuuteni ja puhekykyni pettää minut. Sanat tarrautuvat kurkun seinämiin kiinni kynsin ja hampain. Kaikki se minkä olen suunnitellut sanovani tuntuukin hetkessä käsittämättömän typerältä ja epäluontevalta.

Totaalisen lukkiutumisen aiheuttaa toisen ihmisen merkitys minulle. Pienikin jännite minun ja hänen välillä vaikuttaa keskustelun onnistumiseen. Kyse ei ole pelkästään ihastumisen tunteesta vaan kaikenlaiset tunteet tätä toista osapuolta kohtaan ovat ehdottomasti kielletty. Keksin tämän ikuisuusongelman salaisuuden vasta nyt ja hymähdän ratkaisulle, mutta niin se vain on.

Tunteettomuus omasta tahdosta ei vaan ole helpoin nakki, mutta olisi aika olennaista oppia jos aikoo antaa joskus edes lähelle normaalin kuvan itsestään. Siinä minulle pientä puhdetta tylsien hetkien kuluksi. Luulen kuitenkin, että joudun sietämään itseäni lukkiintuneena sönkkönä vielä tovin jos toisenkin.

Kaikki eivät minua ymmärrä mutta arvostan psykologiani siinä tragikoomisessa tilanteessa; minä istumassa pehmeällä nojatuolilla, selostan suuvaahdossa elämäni koukeroita saaden itsekkään mitään tolkkua
Mitä psykologi tekee? Rustaa pyötäkuulustelulehtiöönsä merkintöjä ja suurten surujen tulkkina silmät kirkkaina kehtaa väittää ymmärtävänsä!