Pokkaa sullon ainakin

Eräs toverini istahti koulupäivän päätteeksi viereeni linja-auton kovalle kuppi-istuimelle. Olin väsynyt mutta tietenkin mielissäni rupatteluseurasta. Suun hallitsematonta liikuttamisen tarvetta on aina mukavampi purkaa yhdessä kuin yksin. Vaastanotettuani rakentavan kritiikin huonosta paikkavalinnasta ystäväni korjasi asentoaan ja kertoi omistavansa ongelman. Rakastan muiden ongelmia kahdesta eri syystä 1) ne eivät ole omiani b) saan oikeuden puuttua niihin. Vedin syvään henkeä ja olin valmis jakamaan pätevät neuvoni oli ongelma mikä tahansa.

Tällä lorulla ei ollutkaan täydellinen loppu, minusta ei tullutkaan psykologia eikä maailmanparantajaa. Ratkaisun sijaan jouduin keskittymään naurun ja itkun yhtäaikaiseen torjuntaan ja synnytysvalmennushengityksen ylläpitoon. Olin liian pyöristynyt välittääkseni kanssamatkustajieni huvittuneista ehkä myös ripauksen hämmentyneistä ilmeistä jotka huutoni ja eleeni olivat saaneet aikaan. Ystävättäreni niinkutsuttu ongelma pähkinänkuoressa; hän oli saanut tanssiparin. Sinäänsä mielettömän hyvä juttu, muttei hän ollut hankkinut sitä itse varsinkaan kun oli jo fyysisesti ja psyykkisesti valmistautunut tanssien väliinjättämiseen. Tanssipartnerin identiteetin paljastumisen jälkeen minulla oli elämääkin suurempi ongelma.

Tämä kyseinen pari oli kaikista pojista juuri se poika, jonka olen yhdellä vaivaisella kontaktin otolla saanut pelkäämään itseäni. Poika joka juoksee karkuun ja menettää puhekykynsäkkin läheisyydessäni kun ei pysty edes kiitosta suoltamaan, suostuu tanssimaan toisen kanssa ilman että edes tietää minkä näköinen hän on. Mistä hän on saanut sellaisen käsityksen että suostuminen olisi reilua? Mieltänostattavaa taas huomata viehätysvoimani vaikutus. Toisaalta jos asioita katsoisi nurinperin minun pitäisi olla itsestäni ylpeä siitäkin huolimatta, että hyökkäykseni viattoman poikaraukan kimppuun oli nihkeä. Miksi syytä ylpeyteen? Tämä poika jaksaa uhrata suuren osan kallisarvoisista tunteistaan juuri minuun. Ehdottomasti hirveintä olisi totaalinen huomiottajättäminen. En uskonut tätä totuutta erään tuttavani suusta kuultuna, mutta nyt sen havainnoin myös itse. Vaatiihan ainainen katseiden pakoilu ja jännittäminenkin energiaa ja hän jaksaa kuluttaa sitä minuun.

En edes 5 vuoden näyttelijä-uraputken jälkeen pystyisi väittämään etteikö minua harmittaisi että ystävättäreni sai tämän kokonaisuudessaan suloisen minun suustani kuultuna "kuspää"-lempinimellä tunnetun paketin evääkään itse liikuttamatta. Vuoden viisain aforismini "Se on ihan täys kuspää... mut tahtoisin silti olla sen kaveri". Muutama poika elämäni aikana on iskenyt piikin suoraan lihaan. Välittämättä onko henkilö kuinka etova, ällöittävä, moraaliton tai yksinkertaisesti idiootti hän vetää jalat altani kerta toisensa jälkeen yhtä taitavasti. Pojalla on tyylikkäät vaatteet, hiukset ja jammaustaito = nämä asiat muunmuassa vetoavat minuun. Pitäkää te tuhannet tätä blogia lukevat herrasmiehet se mielessä ennen kuin yritätte iskeä kiinni kuin sika limppuun. HEhe!

Mainittavan arvoista vielä, olen havainnut blogin pitämisen terveyttäparantavan vaikutuksen. Mielenterveys pysyy huomattavasti paremmin tasapainossa kun saan mieltä ylikuormittavan lastin varastoon. Olen myös löytänyt itsestäni aivan uuden mullistuttavan puolen tai pikemminkin taidon. Osaan kirjoittaessani kaivaa asioista positiivisia puolia, väkisinkin vaikka niitä ei pintatarkasteltuna edes löytyisi. En henkilökohtaisesti blogeja lukiessani tykkää kilometrien pitkistä angstiballaadeista ja itsesääliserenaadeista. En valitettavasti taida tätä vielä muutoin kuin rinnakaistodellisuuksissa. Oikeassa elämässä olen yhä sisäisesti emoteini mutta ranteita en viiltele.