Uusi aamu

Marraskuun ensimmäinen aamu. Toivon sen olevan erityinen. Ei tietoa siitä uskallanko edes herätä. Raotan varovasti toista silmääni, vilkaisen kelloa. Kello näyttää vähän yli kahtatoista. Kuuntelen hienovaraisesti ääniä. En kuule mitään, mutten vielä menetä toivoani. Kampean itseni työläästi ja tuskaisesti ylös, olisin tarvinnut avukseni nosturin. Hiivin avaamaan oven ja toivon, toivon niin kovasti. Jännitän jo kasvolihakseni pieneen hymyyn. Mutta ei! Sama pettymys valtaa minut, joka on tehnyt sen jo luultavasti viimeiset 3 vuotta, joka ikinen viikonloppu ja erityisesti sunnuntaisin.

En näe ketään, kukaan ei toivota minulle iloisesti hyvää huomenta. Meinaan jo palata takaisin sänkyyn ja kokeilla uudestaan parin tunnin päästä. Onneksi tajuan ajoissa että se tulisi olemaan jotain pahempaa. Äiti olisi ehkä kotona.

Karu totuus on että melkein joka ikinen sunnuntai tämä nainen on saanut itsensä jo ennen puoltapäivää sievoiseen humalatilaan. Saavutus sekin sinänsä, muttei palkittava. Isku vasten kasvoja on katsella tätä haurasta naista joka saapuu omilta teiltään horjuen kotiin yrittäen esittää normaalia mutta puhuu täyttä norjaa.

On surullista kuinka paljon hänen eteen on yritetty tehdä ja auttaa. Missä on tulokset? Suostuin jopa menemään hänen kanssaan äiti-tytär terapiaistuntoon vaikka pyörryin melkein pelkästä ajatuksesta. Mitä hän teki? No hän tuli, feikkasi ja meni. Sama elämä taas rullaa radallaan. Hän juo, juoksee miehissään, tekee mitä lystää minun roolini on kestää kaikki.

Olen lakannut kertakaikkiaan hengittämästä hänen kanssaan. En pysty ottamaan häntä vakavasti. Odotan pelko puserossa sitä seuraavaa väärin muotoiltua sanaa joka saa minut näkemään punaista, huutamaan pää kirkuvan punaisena. En kaipaa enää tavallista arkea, tahdon siitä pois.

Aika ei tunnu olevan puolellani. Joka ikinen päivä ennen muuttoani on koitinkivi. Todellisuudessa teen niistä jokaisesta päivästä myös itse vaikeampaa. Lohtu on siinä, että selviän tästäkin. Olen selvinnyt monesta, tiedän ettei tämä ole poikkeus.