winter wonderland

Nenän päätä nipistää, nilkkurit tekevät ensimmäisellä askelparilla upposukelluksen ja reidet tuntuvat siltä kuin ne olisivat tämän joulun ihmekapineiden akupainantamattojen puristuksessa. Olen vasta nyt oppinut tykkäämään talvesta. En ole suinkaan varustautunut tähän vuodenaikaan oikealla tavalla joten minua ei vapaaehtoisesti nähdä kirmailemassa ojanpientareilla mutta hymyilen kun vilkuilen ikkunasta noita valkeita kinoksia



Tässä taannoin teimme erään ystävättäreni kanssa kuitenkin pienimuotoisen tutkimusretken tuohon raikkaaseen talven ihmemaahan. Itse toimitin lähinnä minulta paremmin luonnistuvaa seuraneidin virkaa ,kun taas kuvaajamestari pääsi tositoimiin. Kyllä minäkin muutamia kuvia räpsin.



Varoituksen sana: kuvat ovat tunteella ei niinkään taidolla työstettyjä.

















Siinäpä oli teille muutama otos. Käyttötarkoitus: talvifiilistely.

Mainontaa: taidokkaampaa materiaalia nähtävillä: http://coral-photos.blogspot.com/

Eritoten vielä kiitokset Karoulle retkiseurasta!

Loppukevennykseksi vielä hiukan paniikkia:

HUOMENNA ON JOULUAATTO! Ensimmäinen työpäiväni tonttuna. Maha on tuhannen mutkalla. Olenhan minä tavan tonttu mutten tiedä miten tuon sen ilmi tosipaikan tullen. Se on minulle eräänlainen tulikoe, sen minulle varatun yhden paikan perusteella ratkeaa saanko minä ensivuodeksi ylennyksen vakiotontuksi kun jo kuudetta jouluaan työtä tekevä nykyinen tonttu tahtoo siirtyä vakoilu ja väijyntäosastolle ja pyhittää aaton perheelleen.
En ole varma tahtoisinko edes ottaa sitä pestiä vastaan, jouluntuominen jokaiselle pienellä kärsimättömälle kakkahousulle on hienoasia mutta se täytyy lähteä sydämmestä. Tonttuilua ei tehdä rahan takia, vaan omat joulurutiinit uhrataan toisten ikimuistoisten kokemusten tähden.

Enkä voi väittää etteikö minua myös jännittäisi suurenmoisesti sellaiset paketit joita myös lahjoiksi kutsutaan. Jaana 17v(kö?)

Julkinen anteeksipyyntö

Kovasti olen tahtonut kirjoittaa, sormeni on syyhynneet punaisinaan. Luetteleloin jo pientä mielikuvituslistaa aiheista jotka tahdon kanssanne rakkaat jakaa.
Olen kuitenkin hautautunut onnellisuuden "laiskan"linnaan: vaivannut piparitaikinaa kiirestä kantapäähän jauhomuumiona, hinkannut hammasharjalla kirjahyllyn viinilaseja ja tauon tullessa pysähtynyt murehtimaan maailmaa. Hyperavaruuteen en ole uskaltanut kaivata edes villeimmissä unelmissani. Tänä laiskana hetkenä läppärin lojuessa Vänttylän pöydällä kerron teille että kunnostaudun bloggaajana taas luultavasti 13. kerran sitten kun laskeudun kiitorataa pitkin oman koneen ääreen. Arvioitu laskeutumisaika voi olla joko päivän tai ehkä viikon kuluttua, ken tietää- muttei kerro.
Hurina hiljenee, liityn rönsyävästi räkättävien tallipihan bilehileiden tuijottien joukkoon.

Julmia tekoja

Tyytymättömyys siihen mitä sinulla jo on, uutudeen viehätys, seikkailunhakuisuus- petoksen pimeä tie, haureus, kymmenessä käskyssäkin kielletty aviorikos.

Olen paha, olen syyllinen. Petin rakkaimmat elämänkumppanini, en siis kerran vaan kahdesti.

Synnintunnustus:

Tapaus 1: Suhde soneran laajakaistaani on ollut varma ja tasainen. Olemme yhdessä käsikädessä selvittäneet kaikki alamäet ja syvämmätkin ojanpohjat, olemme myös saaneet iloita pienistä onnen hetkistämme. Molemmat ovat kestäneet toistemme heikkoudet ja yrittänyt sietää niitä parhaansa mukaan. Salakavalasti, vainvihkaa tielleni eksyi vastustamaton houkutus.

Elämänhaluinen, kompaktin kokoinen, suuren egon omaava mokkula etsi elämänkumppania. Olin valmis, janosin uutta intiimiä jännittävämpää suhdetta. Luulin uuden olevan automaattisesti parempi. Vain muutaman päivän jälkeen, havahduin valtavaan ikävään. Kaipasin hidasta mutta niin rakasta soneraani järjettömän paljon. Muutaman piuhan kiinnilaiton ja pikaisen leppyttelyn jälkeen avio-onnemme kukoistaa taas.

Tapaus 2: Pitkä avioliitto esteettisesti komean ja varsin tehokkaan hammasharjan kanssa. Vahingossa saatan laiminlyödä häntä ,mutta yleensä uskollisesti kuljetan rinnallani ja pidän läheistä kontaktia. Yhtenä iltana hän ei enään ollutkaan seurassani. Menin sekaisin, etsin kaikkialta, romahdin. Heikon hetken keskellä lohduttaja astui kuvaan. Sorruin tarttumaan häneen. Se tuntui alusta alkaen niin väärältä ja vieraalta, mutta puolustautuakseni minun oli pakko. Oikea rakkaani kuitenki lopetti piiloleikkinsä.

Sain helposti anteeksi. Lupaan ettei tökerö käyttäytymiseni toistu. Lupauksia on aina mukava tehdä.

Tulevaisuuden varalta, etten suurimmankaan houkutuksen edessä sortuisi pettämään (mielikuvitus)miestäni, hän ei ehdottomasti saa;

-omistaa ärsyttäviä vanhempia

-olla tykkäämättä suolakurkuista, vihaan ihmisiä jotka ronkkii ne pois hampurilaisistaan

-puhua minulle aamulla ennen kuin minä olen puhunut hänelle

-käyttää tai edes omistaa tennissukkia

-vaikuttaa tulevien lastemme nimiin

Kaiken tekemieni vääryyksien keskellä yritin muistuttaa kreikkalaista jumalatarta: tuloksesta voitte itse oman pettämättömän harkintakykynne avulla päättää pystyykö piru piilottamaan sarvensa

Tänään olenkin vain tappanut aikaa aseenani facebook-sovellukset, katsellut eläinten parittelu-ohjelmaa, lihottanut itseäni ainakin kymmenellä kilolla sen sijaan että olisin lenkkeillyt tai tehny koulujuttuja, perin hohdokasta siis!

tyylillä

Se jokin puuttuva palanen minussa on loksahtanut kuuluvasti kohdalleen- Miten näin kävikään?
Vaatekaappini sisältö on karttunut muutamalla kappaleella, se kävi vainvihkaa aivan huomaamatta ja mikä parasta ei päätä huimaavin hinnoin.

Tein havainnon kuinka minusta tuli kerta heitolla näiden hankintojen siivittämänä taas parempi ihminen. Onko säälittävää tulla materiasta näin onnelliseksi- luultavasti ,mutta minkä ihminen luonnolleen voi.

Kaikki löydetyt releet ei ole mitään parhaimmissa spottivaloissa kimaltelevia design-luomuksia mutta jollakin tapaa minut hyvyydellään tai vaihtoehtoisesti tarpeellisuudellaan vakuuttaneita. Minut ylipuhuakseen vaate tarvitsee nykyään valitettavan paljon. Olen yrittänyt kasvaa materiaalitietoisemmaksi joten en pelkän ulkonäönkään perusteella hairahda joka retkuun.
Ehkä lipsuin entiseen heräteostosmeininkiin tai sitten en.

Aloitetaan eteneminen sokerina pohjalla taktiiikalla aloittaen siis siitä tarpeellinen osiosta;

Liikuntahousut, ei niin perusankeat vaan meleeratun lilat, alennuksesta 9 euroa

_pitkä_hihainen huom ei 3/4 rehrohtava kukkaunelma paita, sekin saman 9 euroa

jännitys tiivistyy

totaalinen löytö ei ehkä niinkään näkönsä (vaikka siitä kovasti tykkäänkin) tai laatunsa mutta hintansa puolesta. Jouduin tarkistamaan joka ikisestä koosta pitääkö hinta paikkaansa, jännitin vielä kassalle mennessäkin että hintalapussa oli jotakin vikaa, ei ollut sain vielä 20% alennuksenkin joten ; valkoinen ylhäältä löysähkö sivuilta vekeille kiristettävä paita 3,95 :o

TITTIDII! viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, se hartaasti etsimäni keikkamekko, jotain sellaista jota ei periaatteessa ole jaanan päällä totuttu näkemään, se on hyvinkin jaanamaista mutta nyt minulla ehkä vasta on rohkeutta pukea se päälleni, 15 euron hintaan irtosi mutten paljasta sen tarkempia yksityiskohtia, tulette luultavasti näkemään sen kuvassa jälkeen keikan joka siis pärähtää soimaan viikonpäästä perjantaina, maltanko odottaa? En!

Vielä ylistääkseni retkurepertuaari-ihanuutta, silmäni eksyivät ellen sivujen syövereihin. Hullaannuin, suorastaan inspiroiduin suureesti. Korkeita korkoja, muodokkaita linjoja, omaperäisyyttä, jopa paljetteja.. TÖKS! on ne niin kivoja kuvissa, mutta sitten tyssähdetään suoraa päin seinää
a) onko ne minun päälläni välttämättä kivoja? -ei
b)onko minulla todellakaan rahaa niihin? -ei
c)löytyykö suurintakaan osaa lehden ihanuuksista minun ulottuviltani? -ei

minua vain kutsuu köyhän opiskelijan disainmarketti- kirpputori!

Epäihminen

Tiistai tarmoa täynnä, kelatakseni pääni solmuista filminauhasykkyrää hiukan matkaa taaksepäin palaan siihen ajankohtaan kun olin vielä elossa.
Koeviikon alku, reippaus, innostus, puhti, jakomielinen epävarmuus ja samanaikainen varmuus
Rohkaistujen lihasvoimieni avulla olin jo aikaisemmin saanut raotettua pariakin opusta muutaman kappaleen verra, en siis riittävästi mutta auttavasti, paniikki ei ollu aivan niin kova kuin jokaikisellä kuudella edesmenneellä koeviikolla.
Ei yhtään täysin flipattua koetta, kulutettua kahvipannullista, kokonaan valvottua yötä. Täytyy ajatella ettei siis hullummin. Uuden puolenkin löysin itsestäni näiden piinaavien koetilanteiden keskellä. Olen hitaampi kuin uskonkaan nimimerkillä matematiikan kokeesta jäi puolitoista laskua tekemättä ajan loppumisen vuoksi. En todellakaan lukiopelleurani alussa uskonut että joutuisin vielä joskus kamppailemaan tuon maagisen kolmen tunnin aikarajan kanssa, kyllä sekin aika koitti.
Tämän viikkoisen koerupeaman jälkeinen aivojen lepuuttaminen, mielihyvähakuinen kaupoissa rypöminen tavoitteena löytää lämmin talvitakki ja eriparipohkeilleni optimaaliset kengät, kaiken värisiä ja laatuisia kiellettyjä hedelmiä mutta ei tarvittavia, syvä ahdistus. Siirtyminen kodin kautta sukuloimaan. Monia syviä onnen huoksia etten ole vielä teiniäiti, palkkioksi mieletön väsymys.
Sulava siirtymä nykyhetkeen.Viikon kysymys :miltä nyt tuntuu?
Jaana vastaa: voimattomalta
Joku janoissaan imaisi mehupillillä kaiken minusta irti. Hän vei mennessään elämänhaluni, itsekurini, tarmokkuuteni kaiken minkä vaan sai taitavan varkaan elkein anastettua. Tuntuu käsittämättömän pahalta, synkältä ,tyhjältä. Tunnen muuttuneeni ankeuttajaksi.
Suolaiset vesimolekyylipisarat sumentavat näkökykyäni, kurkkuani kuristaa, tekesi mieli rutistaa tyynyä, kääriytyä peiton kanssa nurkkaan ,ei.. vaan tekesi mieli soittaa jollekkin, puhua tai ehkä olla vain hiljaa kuitenki tuntea toinen linjojen päässä. Selaan numerolistaani, minäni ei anna periksi häiritä yhdenkään listalta löytyvän elämänhaluisen lauatai-iltaa. Sen sijaan minun pitäisi armottomasti valmistautua kysymyksiin ensimmäisen maailmansodan syistä ja seurauksista tai opetella englannin relatiivipronominejä, pitäisi paljonkin.
En pysty juuri nyt mihinkään, uin vain mieleni syvässä valtameressä. Etsin hädissäni jokaikisen suuren koralliriutan lomasta ja kivien koloista vastausta siihen miten selviän tästä eteenpäin; edes ensiviikosta. Vielä kahdet kokeet, terapia, uudenjakson alku, yhteisistunto sosiaalivirastossa, rankka viikonloppu kummityttöni seurassa, tunteiden kasaan kurominen.

Taitavaa vastuunpakoilua

Kaksi pussia soikioiksi koverrettuja, pieniä ja kuivia porkkanoita ja kulhollinen lähestulkoon kuvoittavan hapanta dippiä. Kuvottavaa dippi on osaksi myös siksi että tiedän itse sekoittaneeni sen valkoiseen vetelään kermaviiliin. En ole vieläkään ruoantäytteisen elämäni aikana päässyt eroon valkokammostani, joka selvyydenvuoksi ei tietenkään koske jäätelöä tai valkosuklaata.

Terveellistä iltaherkkuani nautin siis yksinkertaisesti siitä syystä, että minulla olisi jotain tekemistä. Jopa dippaamisen avulla hauiksen pumppaaminen on tällä hetkellä ratkiriemukkaampaa ajanvietettä kuin minkään valtakunnan koulukirjan kanssa tappeleminen. Minulla ei juuri nyt ole tarpeeksi suuria agressioita riidan haastamiseen. Täytyy vain muistaa vaihtaa dippauskättä säännöllisin väliajoin etten sorru lihasten yksipuoliseen kehittämiseen.

Opiskelu sinällään kiinnostaisi minua kovastikkin ,mutta tuumasta toimeen ryhtyminen on taas homma erikseen. Kokisin kutsumusta luonnollista puolustusjärjestelmää sekä kansanvaltaa kohtaan, joka sinänsä on tarpeellista sillä tuleehan minusta kansanedustaja.

Opiskelumotivaationi vain on täysin omaa sorttiaan. Se on luonteeltaan eläväinen. Liitelee nopeatempoisesti korkealla omissa maailmoissaan, samalla haaveillen kaukana siintävästä menestyksen paratiisista. Parisuhde motivaatioon vaatii yliluonnollisen nopeita refleksejä. En ole läheskään niin etevä sieppari kuin Potterin Härri ,joten mahdollisuuteni tietotason suurentamiseen hujahtaa ohitseni monesti. Motivaatio on myös mustasukkainen. Ilman motivaatiota on turha yrittää sutinoida kenenkään kanssa. Olen kehittänyt oman luonnollisen puolutusjärjestelmän pettämistä vastaan joka on varsin toimiva; joka ikinen kerta ennen tiiviimpää kontaktia nukahdan.
Toivon kovasti ,että oma pieni motivaationi jälleenrakastuisi minuun ja tahtoisi sitoutua pysyvästi.

Pokkaa sullon ainakin

Eräs toverini istahti koulupäivän päätteeksi viereeni linja-auton kovalle kuppi-istuimelle. Olin väsynyt mutta tietenkin mielissäni rupatteluseurasta. Suun hallitsematonta liikuttamisen tarvetta on aina mukavampi purkaa yhdessä kuin yksin. Vaastanotettuani rakentavan kritiikin huonosta paikkavalinnasta ystäväni korjasi asentoaan ja kertoi omistavansa ongelman. Rakastan muiden ongelmia kahdesta eri syystä 1) ne eivät ole omiani b) saan oikeuden puuttua niihin. Vedin syvään henkeä ja olin valmis jakamaan pätevät neuvoni oli ongelma mikä tahansa.

Tällä lorulla ei ollutkaan täydellinen loppu, minusta ei tullutkaan psykologia eikä maailmanparantajaa. Ratkaisun sijaan jouduin keskittymään naurun ja itkun yhtäaikaiseen torjuntaan ja synnytysvalmennushengityksen ylläpitoon. Olin liian pyöristynyt välittääkseni kanssamatkustajieni huvittuneista ehkä myös ripauksen hämmentyneistä ilmeistä jotka huutoni ja eleeni olivat saaneet aikaan. Ystävättäreni niinkutsuttu ongelma pähkinänkuoressa; hän oli saanut tanssiparin. Sinäänsä mielettömän hyvä juttu, muttei hän ollut hankkinut sitä itse varsinkaan kun oli jo fyysisesti ja psyykkisesti valmistautunut tanssien väliinjättämiseen. Tanssipartnerin identiteetin paljastumisen jälkeen minulla oli elämääkin suurempi ongelma.

Tämä kyseinen pari oli kaikista pojista juuri se poika, jonka olen yhdellä vaivaisella kontaktin otolla saanut pelkäämään itseäni. Poika joka juoksee karkuun ja menettää puhekykynsäkkin läheisyydessäni kun ei pysty edes kiitosta suoltamaan, suostuu tanssimaan toisen kanssa ilman että edes tietää minkä näköinen hän on. Mistä hän on saanut sellaisen käsityksen että suostuminen olisi reilua? Mieltänostattavaa taas huomata viehätysvoimani vaikutus. Toisaalta jos asioita katsoisi nurinperin minun pitäisi olla itsestäni ylpeä siitäkin huolimatta, että hyökkäykseni viattoman poikaraukan kimppuun oli nihkeä. Miksi syytä ylpeyteen? Tämä poika jaksaa uhrata suuren osan kallisarvoisista tunteistaan juuri minuun. Ehdottomasti hirveintä olisi totaalinen huomiottajättäminen. En uskonut tätä totuutta erään tuttavani suusta kuultuna, mutta nyt sen havainnoin myös itse. Vaatiihan ainainen katseiden pakoilu ja jännittäminenkin energiaa ja hän jaksaa kuluttaa sitä minuun.

En edes 5 vuoden näyttelijä-uraputken jälkeen pystyisi väittämään etteikö minua harmittaisi että ystävättäreni sai tämän kokonaisuudessaan suloisen minun suustani kuultuna "kuspää"-lempinimellä tunnetun paketin evääkään itse liikuttamatta. Vuoden viisain aforismini "Se on ihan täys kuspää... mut tahtoisin silti olla sen kaveri". Muutama poika elämäni aikana on iskenyt piikin suoraan lihaan. Välittämättä onko henkilö kuinka etova, ällöittävä, moraaliton tai yksinkertaisesti idiootti hän vetää jalat altani kerta toisensa jälkeen yhtä taitavasti. Pojalla on tyylikkäät vaatteet, hiukset ja jammaustaito = nämä asiat muunmuassa vetoavat minuun. Pitäkää te tuhannet tätä blogia lukevat herrasmiehet se mielessä ennen kuin yritätte iskeä kiinni kuin sika limppuun. HEhe!

Mainittavan arvoista vielä, olen havainnut blogin pitämisen terveyttäparantavan vaikutuksen. Mielenterveys pysyy huomattavasti paremmin tasapainossa kun saan mieltä ylikuormittavan lastin varastoon. Olen myös löytänyt itsestäni aivan uuden mullistuttavan puolen tai pikemminkin taidon. Osaan kirjoittaessani kaivaa asioista positiivisia puolia, väkisinkin vaikka niitä ei pintatarkasteltuna edes löytyisi. En henkilökohtaisesti blogeja lukiessani tykkää kilometrien pitkistä angstiballaadeista ja itsesääliserenaadeista. En valitettavasti taida tätä vielä muutoin kuin rinnakaistodellisuuksissa. Oikeassa elämässä olen yhä sisäisesti emoteini mutta ranteita en viiltele.

Tanssin huumaa

Kihelmöivän hellyttävä hyvänolon tunne on siepannut koko vartaloni aina kiireestä kantapäähän. Olo on ansaittu 60 minuutin armottomalla askelkuvionnilla ja käsien huiskinnalla. Kesken tämän tunnin aloin salaa muistuttamaan hangon keksiä vaikkei minulle ole edes selvinnyt, mitä vertauskuva tarkoittaa. Minun onnekseni liikuntasali ei omistanut seinillään peilejä, olisin järkyttynyt näkemästäni. Naama oli tuttuun tapaansa punainen, mutta minulla itselläni oli siinä vauhdin hurmassa sen luokan tohina päällä ,etten muistanut edes hengästyä sen suuremmin. Vahingonilo on supistunut heikkouteni, mutten silti askelten lisäksi kyennyt hallinnoimaan riemua joka johtui siitä ,että minä osasin kerrankin jotain minkä kanssa muilla oli pallo aivan hukassa. Viimmeiset monet kerrat olen itse ollut se turhautunut puupökkelö salin nurkassa joka seisoo sormi suussa ja tuijottaa muita hölmistyneenä.

Sunnuntaina käsite "turhautuminen" venyi äärimmäisiin ulottovuuksiin. Olen ollut huolissani edessäni siintävästi suuresta tanssijuhlasta ja tanssitaitojeni mahdollisesta epätäydellisyydestä. En tahdo tuottaa sille hienosti kuviot taitavalle, minun -hänelle täysin tuntemattoman ihmisen- vuoksi uhrautuvalle tanssipartnerille iänikuista pettymystä tunaroimailla kerta toisensa jälkeen. Tartuin siis ritarin lailla härkää sarvista ja haastoin itseni kovanluokan tanssiturnajaisiin. Lähdin isäni matkaan vilppulan päivätanssien pyörteisiin. Vanha nuorisotalo oli tupaten täynnä monen kirjavia pariskuntia ja yksinäisiä pyörähtelijöitä. Tanssijoiden keski-ikä hipoi arviolta 70 ikävuotta. Edustin yksinäni alle 40-vuotiaiden vähemmistöä, joten saapumisestani asti osasin herättää huomiota.

Isälläni on pakkomielle ensimmäiseen valssiin, joka tarkoittaa sitä että sain heti esittää suurelle yleisölle luojan suomat lahjani. Keltään ei jäänyt huomaamatta että lahjani on sangen ujonlaatuiset vielä tässä vaiheessa. Valssin peruskuviot sujuu yksinään vaikka keskellä yötä mutta kun toisen osapuolen täytyy tulla laittamaan pasmat sekaisin (osaako joku kertoa minulle mitä pasmat on, minä en tiedä) viskelemällä jalkojaan aivan minne sattuu minulta palaa pinna.
Tiedostin jalkoihin tuijottelun emämunaukseksi ,joten yritin sitkeästi pelkällä mututuntumalla veikata seuraavaa suuntaa. Aina kun luuli tanssin sujuvan astui kuvioihin uudet kujeet ja taas oltiin pihalla kuin lumiukko. Vaihtoaskelfox hitaalla tempolla koitui täyskuolemaksi. Huuleeni painautuneet hampaan jäljet olivat merkki keskittymisestä ja ennenkaikkea turhautumisesta. Tangon ja humpan testaamisen jätin omaksi onnekseni väliin. Todistin että tässä lajissa naisen osa on huomattavasti hankalampi. Jokainen mies saa viedä tyylillään ja naisen tehtävä on osata jokainen tanssi niin monella eri tyylillä kuin hakijoita riittää. Sukupuolisyrjintää havaittavissa! Kiusaus kutakuinkin 62 kiloisen isäni heittelemiseen omien askelieni mukaisesti oli uskomattoman suuri. Herkkulakon kasvattama itsekuri kuitenkin auttoi tämänkin houkutuksen yli.

Summa summaarum voin todeta, ettei seuraavaa päivätanssikokemusta tule ennenkuin olen 5 vuotta säännöllisesti harjoitellut "näin opit tanssien perusaskeleet"-dvd:n kanssa. Palataan siis silloin astialle seuraavan kerran.

Lopuksi arvoisat ihmiset haluan tiivistää tämänhetkisen ajatussisältöni teille yhdellä lauseella käyttäen kolmatta persoonaa subjektina: Jaana tahtoo löytää itselleen miehen.

Puhuakko vai eikö

Hei anteeksi osaisiko kukaan neuvoa mistä löytää ilmottautumislomakkeita itsensäilmaisu-kurssille? Jos osaa, jakakoon tietonsa kanssani näillä näppäimillä. Minut löytäisi sieltä kurssilta aivan hetkessä. Kykenen ilmaisemaan itseäni kyllä ilmeiden ja eleiden turvin, mutta siitä huolimatta kuinka puhumista ajoittan rakastankaan se on koitunut myös monesti varsinaiseksi sudenkuopaksi.

Puhun välillä niin paljon että kovan luokan maratoonarillakin on perässäpysymis vaikeuksia. Hidaste on lauseiden päättömyys. Voin pulputtaa samalla puhaltaen minun ja kuuntelijan välille suurta saippuakuplaa. Ajattelen pääni sisällä täysin selkeästi ,mutta innostuessani nopeus kertaantuu potenssiin 16 ja suustani saattaa päästyä esimerkiksi pitkä pätkä sujuvaa norjaa suomen sijasta. Itse ärsyynnyn puheongelmaisista ihmisistä koska minulle on ensiarvoisen tärkeää saada toisesta osapuolesta selko, joten nostan hattua kanssani keskustelijoille jotka jaksavat kärsivällisesti odottaa asian ytimen tiskiin tippumista.

Joidenkin ihmisten kanssa puhuminen on yhtä luontevaa kuin liikerata tietokoneelta jääkaapille.
Ei tarvitse suodattaa sanojansa vaan voi heittäytyä täysillä keskustelun vietäväksi. Toisten kanssa se tuntuu toisinaan olevan täysin mahdotonta vaikka antaisi kaikkensa itsestäan. Törmään kerta toisensa jälkeen tälläisiin ihmisiin, joiden kanssa minulla on kommunikaatiovaikeuksia. Kumma yhtäläisyys, tälläiset henkilöt ovat kovin useasti vastakkaisen sukupuolen edustajia. Tunnen itseni sosiaalisesti rajoittuneeksi, sillä kerta toisensa jälkeen itsevarmuuteni ja puhekykyni pettää minut. Sanat tarrautuvat kurkun seinämiin kiinni kynsin ja hampain. Kaikki se minkä olen suunnitellut sanovani tuntuukin hetkessä käsittämättömän typerältä ja epäluontevalta.

Totaalisen lukkiutumisen aiheuttaa toisen ihmisen merkitys minulle. Pienikin jännite minun ja hänen välillä vaikuttaa keskustelun onnistumiseen. Kyse ei ole pelkästään ihastumisen tunteesta vaan kaikenlaiset tunteet tätä toista osapuolta kohtaan ovat ehdottomasti kielletty. Keksin tämän ikuisuusongelman salaisuuden vasta nyt ja hymähdän ratkaisulle, mutta niin se vain on.

Tunteettomuus omasta tahdosta ei vaan ole helpoin nakki, mutta olisi aika olennaista oppia jos aikoo antaa joskus edes lähelle normaalin kuvan itsestään. Siinä minulle pientä puhdetta tylsien hetkien kuluksi. Luulen kuitenkin, että joudun sietämään itseäni lukkiintuneena sönkkönä vielä tovin jos toisenkin.

Kaikki eivät minua ymmärrä mutta arvostan psykologiani siinä tragikoomisessa tilanteessa; minä istumassa pehmeällä nojatuolilla, selostan suuvaahdossa elämäni koukeroita saaden itsekkään mitään tolkkua
Mitä psykologi tekee? Rustaa pyötäkuulustelulehtiöönsä merkintöjä ja suurten surujen tulkkina silmät kirkkaina kehtaa väittää ymmärtävänsä!

Tässä sitä ollaan

Hämmennystä. Niin se elämä heittelee. Koin sen tuntuvasti tänä kyseisenä viikonloppuna.
Tapahtumasta toiseen, erilainen ympäristö, erilaiset tunteet. Harvinaista, kaikki tämä liikutti minua, laittoi minut ajattelemaan.

Mitä ajattelin: itseäni, minuuttani. Kuulostampa itserakkaalta. Ajattelin itseäni muiden keskuudessa, muiden mielestä, muiden vaikutusta itseeni.

Olenko sellainen ihminen joka jatkuvasti yrittää miellyttää muita ja rakastaa arvostuksessa kylpemistä? Kukapa ei nauttisi muiden positiivisesta huomioista, mutta liika on aina liikaa. Enkä liiemmin tykkää kylpemisestäkään.

Saako muut sinusta itsestäsi mitään käsitystä jos yrität vain muuttaa itseäsi joka tilanteeseen optimaalisen sopivaksi? Loppujen lopuksi ne muut eivät tunne sinua, yrität olla lähellä mutta oletkin niin kaukana. Olen sisäistänyt itsenäni olemisen, jokseenkin turhankin hyvin. En jaksa peitellä itseäni vain ollakseni muille mieliksi. Se näkyy kärkkäinä mielipiteinä, älyttöminä möläytyksinä ja sekoamiskohtauksina. Se on osa minuuttani- ota tai jätä. Näinhän sitä toki kannattaa vaikka tulevalle kumppanilleen markkinoida itseään. Pitäisiköhän minun ryhtyä markkinointi päälliköksi?

Vaikken sorrukkaan muuttamaan itseäni muiden tähden, olen kerrassaan alentunut ahdistumaan muiden mielipiteistä. Yli puolet pääni tilavuudesta täyttää pohdinta "jos sanon noin, miten tämä ja tämä henkilö siihen suhtautuu". Tyhjänpäiväinen pohdinta ei auta millään lailla, mutten ole vielä oppinut sivuttamaan sitä.

... rumpujen pärinää, odottamaton käänne! En jaksa kirjoittaa tätä loppuun : D pääni on aivan liian täynnä ja sormeni väsyneet. Minulla olisi ollut vielä paljonkin asiaa, mutta jokainen saa kuvittaa kertomuksen haluamallaan tavalla loppuun. Otan tavoitteekseni tästä lähtien kirjoittaa useammin ja ehkäpä jättäen pois turhanpäiväistä lätinää.

Tunteella

Olen kertakaikkiaan tunneihminen, siitä ei pääse yli eikä ympäri, ei ole edes ohituskaistaa. Joka ainoa lausahdus, ele ja liike irtoaa tunteesta. Tunteillani on myös tapana ajella vuoristorataa. Se tuo jännitystä elämään, mutta valitettavasti rakkaat toverini joutuvat myös kärsimään sen nahoissaan. Tunteeni ovat toisinaan hallitsemattomia. Yleisesti ottaen teen juuri niin miltä minusta tuntuu, vaikka joskus olisi syytä omistaa itsehillintä, mutta mitä suotta mielummin omistan jotain muuta.

Tänäänkin olen muunmuassa kelannut kaikki seuraavat tunnetilat lävitse:

ilo, ahdistus, hämmennys, onnistuminen, pelko, masennus, jännitys, ihastuminen, pettymys, kateus, ylpeys...

En voi mennä takuuseen siitä, että kaikkia edellä mainittuja edes luetaan tunnetiloiksi, olen huono kategorioimaan asioita, ihmisten luokittelu minulta sujuu paremmin, tietäisipä vaan kaikki koulun käytävää pitkin laahustavat pöllit mistä genreistä itsensä löytää, onneksi heillä siitä aavistustakaan! Korkeintaan sivukorvalla kuullut arvioni hänen typerästä luonteestaan tai asukokonaisuuden epäonnistumisesta. Itsehän olen täydellinen, minulla on siis vara arvostella, en minä sentäs pahalla.

Sivuraiteilta palatekseni pointti piilee tavallisen tylsähkön ja alavireisen päivän moninaisuudessa. Tänäänkin olen kokenut vaikka ja mitä. Kummaksun ihmisiä, jotka päivästä toiseen raapustaa valitusveisuaan siitä, ettei tänäänkään ole tapahtunut mitään erikoista. Uskallan jopa haastaa aiheesta riitaa. Väitän ettei eilinen, tänään ja huominen ole rakennettu samasta kaavasta. Aamupalaksi saattaa olla huomena jotain paljon herkumpaa kun tänään. Jokaisesti päivästä pitää osata poimia ne omat pienet tähtihetkensä.

Minä olen tänään onnistunut:

• herämään herätyskelloon ensimmäisellä kerralla, en sortunut nukahtamaan uudestaan niinkuin yleensä.
• englannin kuuntelussa, omien laskujeni mukaan peräti 14 oikeaa 20:stä
• kommunikoimaan edes hitusen enemmän tanssiparini kanssa
• soittamaan ompelijalleni, ja sanomaan hänelle pienen poikkisanan (en osaa sanoa ei)

Uusi aamu

Marraskuun ensimmäinen aamu. Toivon sen olevan erityinen. Ei tietoa siitä uskallanko edes herätä. Raotan varovasti toista silmääni, vilkaisen kelloa. Kello näyttää vähän yli kahtatoista. Kuuntelen hienovaraisesti ääniä. En kuule mitään, mutten vielä menetä toivoani. Kampean itseni työläästi ja tuskaisesti ylös, olisin tarvinnut avukseni nosturin. Hiivin avaamaan oven ja toivon, toivon niin kovasti. Jännitän jo kasvolihakseni pieneen hymyyn. Mutta ei! Sama pettymys valtaa minut, joka on tehnyt sen jo luultavasti viimeiset 3 vuotta, joka ikinen viikonloppu ja erityisesti sunnuntaisin.

En näe ketään, kukaan ei toivota minulle iloisesti hyvää huomenta. Meinaan jo palata takaisin sänkyyn ja kokeilla uudestaan parin tunnin päästä. Onneksi tajuan ajoissa että se tulisi olemaan jotain pahempaa. Äiti olisi ehkä kotona.

Karu totuus on että melkein joka ikinen sunnuntai tämä nainen on saanut itsensä jo ennen puoltapäivää sievoiseen humalatilaan. Saavutus sekin sinänsä, muttei palkittava. Isku vasten kasvoja on katsella tätä haurasta naista joka saapuu omilta teiltään horjuen kotiin yrittäen esittää normaalia mutta puhuu täyttä norjaa.

On surullista kuinka paljon hänen eteen on yritetty tehdä ja auttaa. Missä on tulokset? Suostuin jopa menemään hänen kanssaan äiti-tytär terapiaistuntoon vaikka pyörryin melkein pelkästä ajatuksesta. Mitä hän teki? No hän tuli, feikkasi ja meni. Sama elämä taas rullaa radallaan. Hän juo, juoksee miehissään, tekee mitä lystää minun roolini on kestää kaikki.

Olen lakannut kertakaikkiaan hengittämästä hänen kanssaan. En pysty ottamaan häntä vakavasti. Odotan pelko puserossa sitä seuraavaa väärin muotoiltua sanaa joka saa minut näkemään punaista, huutamaan pää kirkuvan punaisena. En kaipaa enää tavallista arkea, tahdon siitä pois.

Aika ei tunnu olevan puolellani. Joka ikinen päivä ennen muuttoani on koitinkivi. Todellisuudessa teen niistä jokaisesta päivästä myös itse vaikeampaa. Lohtu on siinä, että selviän tästäkin. Olen selvinnyt monesta, tiedän ettei tämä ole poikkeus.

Ollaan niin kauniita

"Oot niin kaunis, anna mulle rakkautta" telvisio lauloi minulle äskettäin näin. Sulin näille kauniille sanoille. Tottakai annan, enhän minä siinä suhteessa mikään pihtari ole. Hetkinen, olikohan äskeisessä lauseessa jotain mätää, aivan aikamuoto. Tykkään konditionaalista. En minä mikään pihtari olisi, jos omistaisin sen oikean kohteen jolle saisin kaikki rakkauteni riippeetkin osoittaa. Jos olisin riittävän kaunis minulla olisi se, jota rakastaa.

Aikasemmin mainitsemani laulun sanat kiteyttää tämänhetkiset ajatukseni täydellisesti, jotka pyörii näiden kahden suuren ikuisuusteeman ympärillä; "kauneus" , "rakkaus".

"Kauneus on katsojan silmissä", voi kuinka vihaankaan sanontoja. Henkilökohtaisesti luulen ,että kauneus asuu syvällä ihmisessä itsessään. Se on rakentanut pesänsä salaiseen piilopaikkaan ja jos sen itse löytää muutkin voivat sen helpommin huomata. Moneen kertaan on siis todettu että täytyy ensin tykätä itsestään ennen kuin joku muu voi. Eräänlainen seuraa johtajaa-leikki.

Oma kauneteni on varmassa tallessa. Piilo on niin hyvä etten löydä sitä vaikka kuinka etsin. Pieninä hyvinä hetkinä katsoessani peiliin olen tyytyväinen. Näitä hetkiä on harvassa, joten kaikesta katoavaisesta pitää osata nauttia. Hyvä itsetunto houkuttelisi kauneuden katsomaan minua peilistä useamminkin, mutten omista sellaista. Ei minkäänlaista luottamusta siihen, että olisin hyvä sellaisena kuin olen. Miksen olisi? Minussa on paljon vikaa, hyvin paljon asioita joihin en ole tyytyväinen, osan voin korjata osaa en millään, mutta olisinko siitäkään huolimatta parempi tai kauniimpi jonakin toisena? Empä usko. Toiseksi muuttuminen ei kannata joten jäljelle ei taida jäädä kuin yksi vaihtoehto a)itsensä terve kehittäminen ja kokonaisuuden hyväksyminen.

Kauneus on ulkoisten ja sisäisten ominaisuuksien symbioosi, jonka jokainen voi tavoittaa tyylillään. Suomalaisena melkein tappelisin sitä vastaan joka lurittaisi minulle puppua kauneudestani mutta täytyisihän siitä ollu sisäisesti kovin otettu. Yksi ainoa lause kasvattaisi itsetuntoa, mutta ihmisen täytyy todella tarkoittaa sanomaansa, ennen kuin sille voi antaa minkäänlaista painoarvoa. Tosissaan vuodatetut kauniit sanat saavat ihmisen porras portaalta enemmän uskomaan siihen, että joku voi pitää oikeasti kauniina, joten silloin myös varmasti on sitä jonkun mielestä ,vaikket omastasi. Myönnän, pala kauneutta asustaa myös siis niissä silmissä.

Mitä siihen rakkauteen tulee; minä tarvitsen ja janoan sitä. Perhe ja ystävät rakastaa aina muttei se riitä suuruudenhullulle. On tarve omistaa jotain suurempaa ja hienompaa, joka on vain ja ainoastaan oma. Ihminen joka tykkää minusta, viettää aikaa minun kanssani, tekisi kaikkensa minun puolestasi. Sellaisen minä tahdon, harmi etten ole sitä vielä isoimmastakaan tavaratalosta löytänyt. Kauneus on sidoksissa tähänkin elämän haaraan. Ikuinen noidan kehä: en pidä itseäni kauniina-> muut ei pidä minua kauniina -> jos en ole kaunis ulkoisesti kukaan ei halua tietää olenko sitä sisäisesti -> en saa mahdollisuutta tutustua -> en löydä sitä oikeaa.

Surkuttelu on viimeinen tikki joka ei ainakaan mister täydellisen löytämistä helpota. Voisin itkeä hihaani tätä vaikka vuosia. Elämänikin meni säpäleiksi kuultuani telvision laulamat sanat uudestaan, olin kuullut ne rakkaudenkaipuun kuurouttamana väärin. Rakkauden sijaan pyydetään antamaan rohkeutta. Sitä minä tarvinkin ennen kuin voin antaa rakkautta kenellekkään. Rohkeutta: tykätä itsestäni, tarttua uusiin tilanteisiin, olemaan sosiaalinen ,tehdä aloite= rohkeutta elää!

Pala identiteettiä

Puhelinnumero- vain ja ainoastaan pelkkiä numeroitako; ei suinkaan!

Ainakin seitsemän pitkää vuotta olen viettänyt tiivisti oman rakkaan numerosarjani kanssa. Puhelimet tulevat ja menevät, mutta numero pysyy, se on ollut sloganini josta jouduin pakon edessä luopumaan. Omasta numerostani jouduin luopumaan.

Eräänä maanantai päivänä se mitä olin jo uumoillut ja hartaasti pelännyt vaan tapahtui, vilkaisin kännykkääni siinä toivossa että joku olisi minua kaivannut ja kas kummaa puhelimessani ei ollut enää verkkoa. En pystynyt soittamaan, kukaan ei pystyny soittamaan minulle. Mitä kidutusta?

Vasta silloin huomasin kuinka tärkeä kapine puhelin onkaan. Se että minua ei voinut tavoittaa puhelimitse, rajoitti tavallista arkielämäänikin hillittömästi. Ajattelin jatkuvasti ,että nyt täytyy soittaa tälle ja tuolle, hmm enpä taidakkaan.

Nyt paluu mobiilimaailmaan ei tunnu läheskään niin ihanalta kuin ajattelin. Kukaan ei kaipaa silloin, kun sitä odotan. Elämä uuden kortin ja numeron kanssa alkoi monien "numeroni on vaihtunut"-viestien merkeissä. Numeron vaihdos pitäisi ilmoittaa myös virallisille tahoille. Karvas tappio, ettei numero voi tässä tapauksessa pysyä samana. En opi enkä tahdo opetella uutta numeroani. Se näyttää rumalta epämääräiseltä pötköltä vanhan harmoonisen yhdistelmän rinnalla.

Mitä tästä voi laittaa merkille. Me ihmiset näin nätisti yleistäen olemme kaavoihin kangistuneita. Miksi hyvää suotta vaihtamaan? Uskokaa tai älkää, muutos on välillä piristävä kokemus. Sen tiedän etten enää ikinä tahdo vaihtaa puhelinnumeroa, mutta muutoksia janoan. Aion tahallani uida kohti muutosten virtaa. Voi käydä köpelösti, ja muutokset eivät miellytä, mutta se riski on otettava. Yksi tie ulos tylsyyskuoleman porteilta.

Bailaus veressä

Hätäinen pikavuodatus ennen viikon urheilusuoritusta.
Jaksan siis reippaasti käydä keski-ikäisten naisten kanssa hetkumassa bailatinossa vaikka olenkin hävettän hukassa kaiken maailman askelkuvioissa. Urheilusuoritus alkaa näillä näkymin jo pikajuoksu harjoitteella bussipysäkille. En ymmärrä, miten käsittämättömän hyvä olen elämään siinä toivossa että minullahan riittää aikaa vielä mihin, kyllä se bussi minua odottaa. Yllättävää kyllä bussin kyydistä jäämiset on jokapäiväisesti kiireestä huolimatta hyvin vähäiset. Retro onkin toiminut hyvänä kyyditsijänä mutta saattaa käydä kalpaten kun pyöräilykelit loppuu. Ainiin, bailatinovetkutuksen jälkeen vielä juoksukoulun (näennäisesti) viikko 5 osa yksi. Voi olla, että polvet ja nilkat sanoo riks raks ja poks niin kuin murot konsanaan, koska on tullut lomalla tankattua niin tuhdisti. Rakas serkkunikin jaksoi ihmetellä kuinka näin iso ihminen pystyy juoksemaan, ei siinä mitään ihmettelen sitä nimittäin itsekkin.

Jos siirtyisin asiaan; koulun alku oli tänään totaalinen nuijan isku keskelle otsaa. Aamuherätys oli jo kirveltävän tuskainen. Äiti sai kuulla taas aikamoiset haistatukset siitä ettei ollut herättänyt minua ajoissa (minä painoin herätyksen oikeaan aikaan pois ja jatkoin nätisti uniani)
Petyin kun koulussa juuri mikää ei ollut muuttunut, pah mitä kuvittelinkaan. Itseasiassa olipas, huijasin kaikkia. Koulussa oli kerrankin, erinäisistä pienistä vaikeuksista huolimatta kovin lupsakka meno. Oli mukavaa luoda sosiaalisia kontakteja ihmisten kanssa. Hervottomat läppäni varmaan hurmasivat monet kuulijansa.

Päiväni ehdoton pelastus oli kuitenki huomisen sanakokeen siirtäminen! Kiitoksia äänensä käyttäneelle luokkatoverille. Nyt voin keskittyä vain ja ainoastaan wanhojen tanssi harjoitusten alkamispanikointiin.

IIIIIIIIIIK! kello on jo noin paljon ja minä olen vasta näin, pitäkää tosiaan peukkuja että kerkeän, niitä tarvitaan.

Jaana sairastaa, häntä hellikäämme (vaatteita kiitos)

Ilmoitusluontoista asiaa; olen vakavasti sairas. Sairastan materialismionnellisuutta. Orgasmin kaltainen suuri mielihyvän tunne jokaisesta ostetusta tai saadusta vaatteesta ,esineestä tai tavarasta. Vaatteet tuovat minulle henkilökohtaisesti kaikista suurimmat vavistukset. Nimenomaan itseostetut vaatteet ja konkreettinen kokemus siitä, että saat vaihtaa turhan paperilappusen joksikin kultaakin arvokkaammaksi ihaniksi rievuksi tai asusteeksi vie jalat yksinkertaisesti alta. Yleisimmät oireet ovat jatkuvat "minä tahdon, minä haluan"-huudot ja ainainen tyytymättömyys silloiseen vaaterepertuaariinsa.

Materialismionnellinen kohtaa totaalisen maailmanloppunsa talouskriisin vallitessa. Tyhjä rahapussi saa aikaan kylmän hien otsalle, tärinän, kokolihaskrampit sekä ajaa mielen maanrakoon. Pahin masokistinen kidutuskeino on ihan vaan katselumielessä vaatekauppoihin meneminen rahattomana. Ei ole sellaista kertaa etteikö juuri silloin jotain täydellistä osuisi välinpitämättömän katseesi alle. Rahakaan ei välttämättä ole ratkaisu siihen etteikö itse täydellisyyden siirtymismatka omaan laukkuun olisi esteetön. Usein tähtitieteellisen korkeat numerot hintalapussa kerrassaan sumentavat näkökyvyn, johtuneeko se silmiin kirpoavista kyyneleistä, ken tietää.

Tällä viikolla löysin puolivahingossa väliaikaisen sairauden lievitys-keinon. Mikä parasta, tämä keino ei syö minua aivan vararikkoon. Keino on niinkin yksinkertainen kun kirpputorikierros. Aina aikasemmin minusta on tuntunut siltä, etten ole syntynyt kirpputorikiertelijäksi. En ole ikinä löytänyt mitään järin hienoa vanhojen nuhjuisten vaatteiden keskeltä, jotka on tumpattunu rekkeihin ja pöytiin niin tiivisti että harvojen valioyksilöiden bongaaminen vaatisi röntgenlaseja. Oikeasti salaisuus helmien löytymiseen on vain aika ja hyvä keskittymiskyky.
Täytyy toki paljastaa että monen monet törkeän kalliit kirpparisappaat ja -laukut ovat tuoneet karvaan maun suuhuni, enkä voi myöskään väittää että kirpputorilta löytyisi ihanuuksia samalla tavalla kuin kaupoista mutta en pidä vierailua enää pois suljettuna vaihtoehtona.

Löysin takin hintaan 3e ja laukku 4,5e

Takille tein pienen tohtorioperaation ; poistin olkatoppaukset ja näytin sille teippiharjaa (mikä on muuten älyttömän hyvä keksintö vaikken alunperin sen tehoon luottanutkaan)
Harkitsin jonkinmoista vyöviritystä mutta tykkään siitä myös tuollaisena.

Laukku oli jäljetön ja hyväkuntoinen , ollut jo lyhyen suhteemme aikana monesti käytössä.

Kuka painoi pikakelauksen päälle?

Loma, voi kuinka arvostankaan sitä.
Vasta hetki sitten narisin kuin vanha ovi "Oi miksi syysloma on näin aikaisin?" "Ei ole rahaa, ei ole kuitenkaan mitään tekemistä"

Elin siinä uskossa ,etten tarvitse lomaa vielä. Voin ihan hyvin leikkiä lukiolaista samaan putkeen pari viikkoa lisää, jotta loman jälkeisen ajan ja joulun välimatka ei tuntuisi niin pitkältä.
Tunnustan kuinka väärässä olinkaan.

Tajusin miten paljon olen kaivannut: läksyttömyyttä, arjen normeista poikkeamista, juttuseuraa, aikaa ystävien kanssa, pähkähulluja ideoita, rentoutumista, täysin sekaisin olevaa unirytmiä..
Kaikista noista pienistä, ehkä itsestäänselvistäkin ainesosista lomani on koostunut ja olen nauttinut siitä.

Loma on myös toiminut erityisen hyvänä hyönteistorjuntamyrkkynä. Hyönteisiä ovat kaikki elämääni varjostavat ikävät asiat. Olen onnistunu tänä aikana sulkemaan ne mielestäni. Soneralta vastaanottamani viesti joka kertoi minulle ettei isäni ole taaskaan maksanut laskua ja liittymä luultavasti suljetaan pian, tai äitini alkoholinkäryinen hengitys keskellä viikkoa ei ole järin positiivisia juttuja, mutta ei myöskään jaksa hetkauttaa minua nyt.

Kaikkia niitä juttuja joita olen tehnyt esim. ystävien kanssa hölmöilemistä, juoruamista, maailmanparannusta voi tietysti harrastaa aivan koska tahansa. Ne ei ole määrätty missään säädöksissä vain lomalla suoritettaviksi. Jostain kumman syystä ne on juuri nyt vain tuntuneet aivan erityisiltä ja tarpeellisilta. Koulun ohella ei ole aikaa, kaikki ne muutamat vapaat tunnit päivästä menee vastuun pakoilemiseen, koneella lorvailuun tai satunnaisesti johonki muuhun vapaa-ajan aktiviteettiin.

Tämän vapauden salliman levollisuuden keskellä henkeäni alkoi yht'äkkiä ahdistaa, mietin mistä se johtui; ehdottomasti siitä että nyt on torstai, huomenna perjantaina, kohta maanantai.
Viikonlopuksi matkustan ihanuuskummityttöni kanssa leikkimään. Pikkutermiitin kanssa leikkiminen on niin vauhdikasta puuhaa, että aikakin kuluu formulan kiihtymisnopeudella. Viiiiiiuh puff ja se on poissa, loma.

Niin saa myös loppua hehkutus loman hienoudesta. Keräämästäni huolettomuuden tunteesta aion silti pitää kynsin sekä hampain kiinni. Täältä sitä tullaan oppilaitos ja kaavanomaiset normit ,oikein ryminällä tullaankin tällä kertaa.. näin minä ajattelen ainakin sunnuntai-iltaan asti.

Siitä se ajatus sitten lähti

Tadaa!

Puolen vuoden armottoman jahkailun ja pohtimisen jälkeen avasin suuni täysin väärässä tai ehkä niin oikeassakin kohtaa keskustellessani ystäväni kanssa bloggaamisesta. Ystäväni ryhtyi tuumasta toimeen ja tässä on tulos; blogi kutakuinkin pystyssä!

Mietin siis pitkään ja hartaasti onko minusta bloggaajaksi. En ole järin näppäräsanainen neiti, mutta silti kirjoittaminen on pyörinyt kovin pitkään pienessä mielessäni. Minua kiehtoo ajatus siitä ,että voin ilmaista itseäni jollakin tapaa "fiksusti "sen sijaan että tappaisin päätäni pelkästään miettimällä suuri juttuja itsekseni. Tulen käyttämään blogia varamuistina pääni huutaessa "muisti täynnä!"

Varoitus! Tämä blogi tulee siis sisältämään kaikkea maan ja taivaan väliltä; sekaista sönkötystä, muka syvällistä pohdintaa, irtonaista kerrontaa ja kaikkea muuta mukavaa.

Kirjoitusvirheiltä ja muilta kielellisiltä ongelmilta ei tulla missään nimessä välttymään. Ne seuraa taivaltani bloggaajana aina hamaan tulevaisuuteen asti ,vaikka kuinka yrittäisin karkoittaa niitä reitiltäni. Toivon että mahdolliset lukijani eivät siitä ärsyynny, myötähäpeää saa toki tuntea.

En ole etukäteen vetänyt mitään tiukkoja raja-aitoja sen suhteen, mitä aiheita postaukset tulevat käsittelemään. Kirjoitan hetkessä eläen kaikesta siitä ,mikä minua sattuu kiinnostamaan. Innolla siis itsekin odotan mitä tuleman pitää. Muodilla ja kaiken näköisillä ihmissuhdekoukeroilla on kyllä paikka sydämmeni lähistöllä joten voisin villisti veikata, että postauksetkin tulevat ainakin näitä aiheita jossain määrin sivuamaan.

Ulkoasua olemme virittäneet koko viime yön tyttölanien merkeissä, eikä se vieläkään ole kohdillaan joten modailu jatkuu. Tästä on kuitenkin hyvä ponnistaa ylöspäin. Suurkiitokset kuuluvat nörttitoverilleni Karolle jonka kättentöitä saatte ihailla.

Puuh melkoiset alkusanat sain loihdituksi. Tarinasta puuttuu varmasti puolet siitä, mitä olin suunnitellut kertovani, mutta ehkä voin kertoa ne tärkeimmät jälkikäteen. Tästä alkaa matka kohti suurta tuntematonta. Naurakaa!